Kun Rumba loppuu

2019 vuoden loppupuolisko ei ole ollut erityisen mukava lehtimaailmassa. Musiikin ystäville tuli mollivoittoisia kuulumisia, kun viimeinen Rumba -lehden painettu numero ilmestyi kesällä. Rumba ei ollut ainoa tällainen uutinen, myös Elle- ja Cosmopolitan-lehtien suomenkielisten versioiden lopettamisesta uutisoitiin. Verorahoilla kustannettu poliittinen lehtikään ei näytä nykyään enää pärjäävän, Vihreä lanka lopetetaan ja sen ei edes tarvinnut huolehtia taloudellisista kysymyksistä. Aiemmin lopetti myös laadukas Puuvene-lehti. Asia liippaa läheltä, koska  olen graafisen alan ammattinen ja teenhän tätä lehteäkin. Omaan myös jonkin verran kokemusta lehdistöstä muutenkin, lähinnä freelancerin roolissa ja piirsin sarjakuvaa mm. Pohjalaiseen, jossa on myös tiedossa saneerauksia. Rumba-lehden lakkautus toimi alkusysäyksenä tälle jutulle, mutta näkökulma laajeni pian koskemaan journalismin tilaa muutenkin. Alan murros koskee painettujen lehtien ja kirjojen lisäksi myös äänilevyjä. Koska kaikki, mitä alalla tapahtuu, kiinnostaa, päätin kirjoittaa aiheesta oman näkemykseni ja mukaan tuli myös hieman kivijalkakaupan tilannetta.

Vähän taustaa

Muutama vuosi takaperin en olisi voinut tehdä kirjoitusta musiikkilehdestä. Jos Rumba olisi loppunut pari vuotta aiemmin minulla ei olisi ollut hajuakaan musiikin arvioinnista julkisesti. (Hyväksyn kyllä myös näkemyksen siitä, ettei minulla ole siitä hajua vieläkään). Pohjimmiltaan perinteisen painetun lehden kustantaminen on kivijalkakauppaa. Kirjapainomiehenä koen meidän toimivan samalla alalla, toimittaja tekee lehteen sisiällön ja me painajat teemme sitten siitä lehden.

Samassa veneessä

Olemme kaikki samassa veneessä, niin kuin Raittisen Jussi sattuvasti laulaa. Ja se vene voi keikkua monesta syytä, vaikkapa kovan myrskyn seurauksena, joka ei ole kenenkään syytä. Joskus miehistön taitavuus ja hyvä tuuri voivat silti pelastaa aluksen. Vene voi keikkkua myös miehistön taitamattomuuden ja huonon päätöksenteon ja virheellisen tilannetajun takia ja upota vain näiden virheiden vuoksi. Venettä vaanii vielä nykyajan mukanaan tuoma uusi uhka, kyvyttömyys kantaa vastuuta. Vaiikka kaikki näkevät kurssin olevn kohti karikkoa, kukaan ei uskalla tehdä päätöstä kurssin muuttamiseta. Jos korjausliike osoittautuukin turhaksi sen tekijä saa niskaansa moitteet ylimääräisten kustannuksien aiheuttamisesta. Niinpä annetaan menä vaan ja turmio on vääjäämätön. Yrityksen tie aavalla merellä ei ole helppo ja sen ovat monet lehtitalotkin saaneet kokea.

Mitä lehden voi ostaa?

Kun ajattelin tehdä tänne Uutisklubiin musiikkiarvioita menin musalehtilakkoon. Pelkäsin, että jonkun samanmielisen kriitikon tyyli tarttuu ilmaisuuni ja koetin pitää kirjoittamisen ja painotukset persoonallisena. Lakon voi jo huoletta lopettaa ja saa lähteä lehtiostoksille. Ryhdyin jo hyvissä ajoin kyttäämään Rumban viimeisen numeron ilmestymistä ja tämä toimitus osoittautui hankalaksi, kaikkialta sitä ei noin vain saakaan. Ei lehtiä myyvä kauppias pidä hyllyllään jotain pientä erikoislehteä viemässä tilaa suurempien kustantamojen julkaisuilta. Monet pienet erikoislehdet ovat tässä puristuksessa, mutta lehteä on vaikea ostaa jos sitä ei myydä mistään. Sattumalta numero pitkän metsästyksen jälkeen löytyi Jumbon Stockmannin tiloissa toimivan Sokoksen Herkun lehtihyllystä. Asioin usein täällä, koska Jumbossa on autoilijaa ilahduttava maksuton parkki ja vielä toistaiseksi ilman kännykkähärpäkkeitä. Ne ovat kuuluisia harmeistaan, sotkuistaan ja vakoilustaan. Nyt nämä kännykkä-apsit pistävät rivakasti ostopaikkojani uusiksi ja vähän alkaa tuntua siltä, että henkilö ilman älykännykkää alkaa pudota toisen luokan kansalaiseksi. Eiväthän nämä asiat kuulu suoraan tähän tarinaan, mutta Uutisklubissa liikenne ja autoilu kuuluvat kaikkiin tarinoihin. Kysymys kuuluu, maksaisitko parin tunnin pysäköinnistä kylmälle asfalttiläntille miltei saman hinnan, kun kovalla työllä tehdystä lehden irtonumerosta?

Nuhjuinen lehti nuhjuisesta kaupasta

Tästä aukeaa aasinsilta kivijalkakaupan nykytilaan, jonka seurausvaikutuksia kyseinen otopaikka kuvastaa. Herkun nimeä kantava ruokakauppa on vain kalpea muisto Stockmannin kuuluisasta ruokaosastosta. Valikoima on supistunut, samoin henkilökunta ja vaikka taso on laskenut, hinnat ovat nousseet räpsäkästi ja ainoa ratkaisu ongelmiin tuntuu olevan hyllyjen siirtely nurkasta toiseen. Oheinen kuva kertoo karua kieltään ja on vaikea uskoa konseptin toimivuuteen. Sokos onkin jo ilmoittanut lopettavansa tämän ruokakaupan ja Stockmann tuonee tilalle luultavasti muotia, kauneudenhoitoa ja kuppilan, jotka ovat kaikki hyvin suhdalleherkkiä ja ankarasti kilpailtuja konsepteja. Vantaa on pääkaupunkiseudun takapajuisin ja köyhin kunta, joten koko Stockmannin läsnäolo Jumbossa tukeutunee lentokentän läheisyyteen. Varsinkin täällä Sokos myös kilpailee tavallaan myös itseään vastaan ja siinähän ei ole paljon järkeä. Joutuvatko lehtihyllyt silloin sinne samalle roskalavalle muiden hyllyjen joukkoon? Luultavasti Stocca ajaa seuraavaksi Jumbon tavaratalon alas.

 

Ei kun Rumbailemaan!

Mutta lehdistöstä tässä ollaan kirjoittamassa ja nyt ryhdytään silmäilemään Rumban viimeistä numeroa tarkemmin. Topmost lauloi aikoinaan ”Mustaa nään” ja perinteitä kunnioittaen kansi on musta ja ymmärrän toki viestin, silti musta kansi ei ole niitä myyvimpiä. Minä tiesin etsiä lehteä kissojen ja koirien kassa kunnes oivalsin, että siinä ei ole ständin tyhjä loppuunmyyty seinä vaan oikea lehti. Kuinkahan moni viimeistä Rumbaa halajava keksi, että tämmöisellä ollaan nyt liikkeellä? Musta kansi on myös sormenjälkimagneetti ja se paljasti monenkin ostajakandidaatin lehteä silmäilleen, vaan eipä ollut kelvannut heille tämä. Niinpä sain evakuoida nuhjuisen myyntipaikan viimeisen nuhjuisen numeron kainalooni. On vähän ironista, että niin lehti kun  sen myyntipaikkakin katoavat pois.

Korkeaa laatua

Aloitetaan balsamilla haavoille, sillä lehti on teknisesti erinomainen! Varsinkin kuvitus on kerrassaan hienoa, jopa aukeaman yli ulottuvia kuvia on uskallettu laittaa mukaan ja ne eivät ole helppoja. On pakko myöntää, että kovin tummaa myös kuvitus, ilmeisen tarkoituksellisesti näin on. Pienet palkkiot ja niistä seuraava kuvajournalismin tason lasku ovat puhuttaneet lehtimaailmaa jo vuosia, mutta Rumbassa ilmiö loistaa poissaolollaaan. Eikä minulla ole mitään tekstiäkään vastaan, kyllähän tuo sevngaa kuin se entinen kypsään ikään ehtinut hirvi. Koko taittotyö on kerrassaan mallikasta ja viestii pitkästä kokemuksesta. Hieman huomautettavaakin löytyy, upotetut tekstit mustien kuvien sisällä pistävät okulaarit koville, kuin myös himmeät värisävyt. Näitä näyttöpäätteen mukanaan tuomia harmeja ja valitettavan tavallisia lähes kaikissa aikakauslehdissä, silti paino on selvinnyt hyvin näistä tarkkuutta vaativista virityksistä.

Levyraati

Viimeinen numero keskittyy lähes yksinomaan musiikin tekijöihin ja biiseihin, eli osoittautui vähän kapea-alaiseksi ja hieman laajempaa näkökulmaa pitkäikäisen julkaisun viimeiseltä numerolta olisi voinut odottaa. Tietysti haikeat jäähyväiset kliseineen sallittakoon ja en puutu sisältöön kun pintapuolisesti. Muutaman kohta nousee esiin: Levyarvosteluja on lehdessä huomattavan paljon ja ne ovat aika teräviä, sanan säilä saa heilua. Hyvät arvosanatkin ovat kiven alla, mutta ollaan silti reiluja. Ei Alanko ole tehnyt yhtään levyä, jonka kouluarvosana on alle kasin. Näin on näppylät ja minulla on Alankoa hyllyt väärällään. Tai ehkä uusin levy onkin oikeasti täysi limbo, ei sitä sitten kai liene vaivan arvoista hankkia? Piiitkät, miltei kappaleen pituiset lauseet jumittavat silmien alla runsaan munkkilatinan kera. Se on kerrassaan hienoa ja jazzahtavaa, mutta onko tämä partaradikalismi enää tätä päivää?

Silti pohjalle jäi vaikutelma, että päätettiin olla jopa sovittelevan kilttejä. Ei viitsitä räimiä enempää, näin menneiden aikojen kunniaksi. Eräässä artikkelissa uhrattiin kokonainen kappale sille, miksi Chisun taiteilijanimi on Chisu ja miten se voikaan olla Chisu, palstaa palaa vaan ketä tällainen kiinnostaa? Kun MTV aikoinaan esitti Levyraati ohjelmaa se oli valtavan suosittu, taisipa olla miljoonakin katsojaa. Kun musiikkiuutisia alkoi saada muutenkin oli aika laittaa pillit pussiin, ohjelma ei uudistunut muuttuvan ajan mukana. Mutta edelleen levyille annetaan arvosanoja!

Ylhäältä alaspäin

Kirjoittaa Rumban kaverit osaavat ja pitkä kokemus kuultaa läpi joka jutussa ja näitähän huomaa lukevansa ihan mielikseen. Mutta lukeeko riittävän moni, sillä artikkelien sisäistäminen vaatii lukijalta pohjatietoa ja joku vähemmin musiikkiin perehtynyt voi tuntea olonsa ulkokohtaiseksi. Tämä ongelma kalvaa monia muitakin asiantuntijalehtiä, joiden asenne on se, että toimittajat jakavat tietoaan ja kokemustaan ylhäältä alaspäin. Tämä voi vieläkin sopia autolehdelle, jos TM:n testi toteaa jonkun renkaan olevan hyvä, niin miksi emme uskoisi? On olemassa hyviä ja huonoja renkaita, jos valitsee huonot renkaat voi kuolla niiden takia.

Miellyttämisen paradoksi

Ei ole olemassa hyviä ja huonoja levyjä, on vain olemassa hyviä ja huonoja levyjä jonkun mielestä! Tuskin kukaan on kuollut kuunneltuaan huonoa levyä, tosin kappale ”Surullinen sunnuntai” on väitetysti johtanut jopa itsemurhiin. Taiteessa ei voi kikkailla numeroilla ja mittaustuloksilla vaan makuasioilla, besserwisswer- asenteesta nykylukija ottaa helposti nokkiinsa. Hän ei tykkää tuntea oloaan tyhmäksi ja valitsee seuraa, jossa voi tuntea olonsa viisaammaksi. Asian paradoksi on se, että silloin hän hakeutuessaan itseään tyhmempien pariin ei enää opi mitään, eli olo on mukava, mutta pää jää tyhjemmäksi. Toimittajan paradoksi taas on se, että vaikka hän pyrkiikin kehittämään lukijan musiikkimakua harmistunut lukija pahoittaa mielensä ja hylkää lehden. Vanhan amerikkalaisen sanonnan mukaan menetetty asiakas ei yleensä tule takaisin ja se jolle jää luu käteen on se hyvää tarkoittava lehti ja sen asiantuntijatoimittaja.

Sisäpiirin Harley Davidson?

Kaiken kaikkiaan julkaisu jätti yllättävän positiivisen vaikutelman ja se oli kyllä siitä veloitetun kympin väärti. Vähän jäi jopa ihmetyttämään, miksi se ei menestynyt. Toisaalta minä katson julkaisua ”asiantuntijan” silmin, ymmärrän siinä esiintyvän munkkilatinan ja osaan taittaa ja vaika painaakin tällaisen lehden. Kaikesta näkee, että lehteä toimittavat rautaisen ammattitaidon omaavat ja intohimoiset musiikin ystävät ja tuskinpa kukaan artisti kieltäytyy yhteistyöstä tämän porukan kanssa. Mutta tilaisinko tällaisen lehden kotiini? Yksinkertainen vastaus, enpä tässä ajassa enää tilaisi, (joskin olisin saattanut tilata vielä pari vuotta sitten).

En tarvitse ”moottoripyörää”

Tällaisen lehden tilaajat ovat samanmielisiä ja ainakin jonkun toimittajan puolituttuja kavereita. Nämä ihmiset haluavat kuulua porukkaan ja tuntea olevansa osa sisäpiiriä. Se on hieman sama asia kun lääkäripappa, joka ostaa Harley Davidson- moottoripyörän. Oikeasti hän ei osta pelkkää moottoripyörää vaan jäsenyyden heimossa johon pääsee kuka tahansa vinolla pinolla rahaa, vaikkei olisi ikinä ajanut moottoripyörällä metriäkään! Henkilökohtaisesti minulla ei tällaisia tarpeita ole ja ei olisi aikaa kallistaa kuppia partaradikaalien kanssa hämärässä jazzklubissa. Rumba näyttää lähinnä mielipidelehdeltä ja kukaan ei enää nykyisin halua maksaa toisten mielipiteiden lukemisesta. Luethan sinäkin tätä mielipidettäni juuri nyt ja ihka-ilmaiseksi, mutta maksaisitko raakaa rahaa, että saisit näitä kotiisi kannettuna lisää?

Aikamme ilmiö: Nollan painolasti

Moni asia on nykyään kivaa ja mielenkiintoista, kunhan hintalappu on pyöreä nolla. Luovaan työhön liittyy halvalla tekemisen varjo, kaikki pitäisi tehdä ilmaiseksi tai ainakin mitättömällä palkkiolla, Kummelien tapaan: ”Artisti maksaa”. Saman syksyn aikana uutisoitiin myös mainion Bassoradion uudistushankkeesta ja pikku anekdootti pisti silmään siinäkin, tiskijukat tekivät siellä töitä tietysti ilmaiseksi! Aatteellisuus on jaloa, mutta meillä Suomessa on tähän aivan liian pieni väestöpohja. Pienen alan pienet piirit jäävät meillä pieniksi ja tämä näkyy ilmoituksissakin, tarjolla on vain festarikeikkaa. Samat megakonsertit vieläpä jäytävät toimintaedellytyksiä juuri niiltä jazzklubeilta, jossa toimittajien sitä kuppia pitäisi kallistella.

Levyliikkeet, musiikkialan maahantuojat, soitinmyymälät, levy-yhtiöt ja musiikkikirjojen kustantamot loistavat ilmoittajina Rumbassa poissaolollaan. Miksi ne eivät tunne mielenkiintoa lehteä kohtaan ja eivät tue edes viimeistä numeroa, jossa ilmoituksen markkina- ja jopa keräilyarvo olisi tavallista korkeampi? Eivätkö ne halua samaistua ”progelehteen”, vai eikö olla muuten vaan kavereita? Kaikkeen taiteeseen tuntuu liittyvän vahva linnottautuminen omaan poteroon ja sen sai sarjakuvamaailmassakin todeta, näin jopa TV- lähetyksen, jossa alan johtavat henkilöt pilkkasivat jonkun tunnetun piirtäjän ”viivaa”! Sitten on vielä levikkikysymys, koettiinko se yksinkertaisesti liian alhaiseksi? Tätä en voi kun arvailla, sillä Rumban levikkilukuja oli vaikea löytää. Tulosta ei tarvitse arvailla, tällä ilmoitusvolyymillä touhu on puhdasta ”rakkaudesta lajiin” meininkiä.

Äänievy ei kuole!

Pieniä mielipide-erojakin meillä Rumban kanssa löytyy, en allekirjoita sen näkemystä kiinteän äänilevyn kuolemasta, merkit viittaavat päinvastoin sen pieneen renessanssiin. Nykyisin lähes jokaisesta uutuuslevystä otetaan yleensä myös vinyylipainos ja huippuartistien levyt myyvät edelleenkin ihan mukavia lukuja ja fanit keräävät nämä levyt hyllyynsä. Viimeisin kova positiivinen uutinen oli Maustetyttöjen vinyylipainos, joka myytiin heti kättelyssä loppuun. Levy on oiva matkamuisto tai lahja eikä se maksa paljon. Levy säilyy ja on käytettävissä myös silloin kun netti pätkii ja ei missään ole sanottu, että tuttu palvelin toimisi vielä ensi vuonna tai siellä olisi saatavilla sama valikoima samaan hintaan. Monia levytyksiä ei myöskään ole kuultavissa nettipalvelimilla ollenkaan, onneksi ne voi sentään vielä löytää tutusta levykaupasta. Lisäksi varsinkin vinyyleistä voi hyvällä tuurilla tulla jopa arvokkaita. Kaiken lisäksi levyjen hypistely ja selaileminen on hauskaa, se on harrastus ja samalla tulee tuetuksi mieliartistiakin.

Helsingistä on tullut levykeräilijöiden Mekka ja turisti levyliikkeessä on tavallinen näky. Lisäksi pienten levykauppojen toimintaympäristöä helpottaa Anttilan ja Stockmannin sinänsä valitettava poistuminen kentältä. Ei ole kauaa aikaa kun uutisoitiin uuden levyliikkeen avaamisesta Vallilaan joka on todella hieno uutinen! Eikä se leipäkonekaan ihan kuollut ole, aivan lähitulevaisuudessa Sannan hallitus ajaa perheet siihen tilanteeseen, että nekin alkavat taas jauhamaan.

Eikä se aikakauslehtikään mihinkään kuole

En jaksa uskoa myöskään siihen, etteikö aikakaus- ja erikoislehdillä olisi tulevaisuutta, vaikka uutiset ovatkin tämän vuoden osalta kehnohkoja. Sanomalehtien osalta mikään ei voi pysäyttää syöksykierrettä, sillä printti ei voi kilpailla netin kanssa nopeudessa eikä hintalapuissa. Jotain syväluotaavaa ja taustoittavaa voidaan tehdä, mutta perinteinen uutissanomalehti tullee hiipumaan omaan tahtiinsa ja YT:t tulevat olemaan alalla läsnä vielä pitkään. Erikoislehdellä on enemmän aikaa ja monet aiheet kestävät tuoreina pitkään, netin nopeus ei haittaa niitä. Kirjat, levyt ja soittimet, sekä nuotit ovat myynnissä vuosien ajan, festarit tiedetään ennalta jo etukäteen ja kestoartistit ovat meillä suosittuja pitkään. Musiikkilehden sisältö voi pysyä ajankohtaisena jopa vuosia.

Monet vanhat kunnon erikoislehdet ovat pystyneet pistämään netin vouhotukselle hyvin kampoihin. Tekniikan maailma, Me naiset, Kauneus ja Terveys, sekä Vene ja Tuulilasi ovat hyviä esimerkkejä erikoislehdistä, jotka ovat säilyttäneet lukijakuntansa yllättävän hyvin. Suurin osa Aku Ankan tilaajista on aikuisia ja videopelaaminen on synnyttänyt jopa aivan uuden lehtityypin. Aikakauslehti säilytetään ja sitä luetaan vielä pitkään sen jälkeen kun sanomalehti on jo kalankääreenä. Lisäksi näitä lehtiä lukevat henkilöt käyttävät niihin aikaa ja ovat valmiita maksamaan laadusta, eli he ovat tiedonjanoisempia. Tekeekö netti heistä katoavaa kansanperinnettä, se jää sitten nähtäväksi. Tässä nousee yksi asia väistämättä mieleen.

Kannattaisiko Rumban tilalle perustaa uusi musiikkilehti?

Nyt Rumba jättää jälkeensä tyhjiön ja tyhjiöllä on yleensä taipumus aina täyttyä. Luonnollisinta olisi tietysti täyttää se uudella lehdellä ja paitsi lukijat, sitä kaipaamaan jäävät myös ilmoittajat. Lehden tekeminen on kivijalkakauppaa ja tämä kauppamuoto ei sekään katoa minnekään, siitä ovat todisteena uudet hienot kauppakeskukset. Jotain uutta täytyy lehtienkin tehdä menestyäkseen ja mutta tässä voisi olla tarjolla uusi mahdollisuus. Löytyykö vielä rohkeutta aloittaa kokonaan uusi musiikkilehti ja mikä olisi se konsepti, jolla se voisi tänä päivänä vielä painettunakin menestyä? Siinäpä tuhannen taalan kysymys.

On opittava kaupalliseksi

Ensimmäinen muutos on se kipein muutos ja jos siitä selvitään, muu hyvä tulee paljolti omalla painollaan. Nykyään menestyvän lehden on hyväksyttävä kaupallisuus. Kaupallisten tahojen on hyväksyttävä lehti ja tämä hyväksyntä saavutetaan, jos kaupallisuus on luonteva osa lehteä. Taidepiireissä karsastetaan kaupallisuutta ja varsinkin jos se tulee yksityiseltä taholta, sitä pidetään jotenkin turmiollisena. Silti hyväksymme avokätisen tuen oopperalle, kun se tulee veronmaksajan kukkarosta. Suuret lehdet ovat valmiita hyväksymään Veikkauksen mainokset, vaikka se on valtion monopoli ja sen tuotteita voidaan kai pitää turmiollisena? Silti taiteesta kirjoittava lehti ei hyväksy tukea joka tulee alan muilta toimijoilta. Jostain tukea on saatava ja yksityinen taho puuttuu median sisältöän huomattavasti hellemmällä kädellä kuin julkinen taho.

Kaupallisuus ei estä korostamasta painetun lehden kulttuuriarvoa ja tuoda esiin myös sen, että kulttuuri voi olla, ja sen pitääkin olla hauskaa! Ohjenuoraksi pitäisi ottaa hauskuus ja mukava olo saarnaamisen ja voivottelun sijaan. Levyarvostelujen on tuettava artistia ja pitäisi omaksua kriitikon sijaan eri teosten esittelijän rooli. Rumban porukalla riittää varmasti loputtomasti hyviä neuvoja, mutta niiden pitää aina tähdätä parempaan musiikkiin! Pohjimmiltaan musiikki on viihdettä.

On tehtävä yhteistyötä

Niinpä yhteistyö musiikkikirjallisuuden kustantajien, levy-yhtiöiden, artistien ja soitinmyyjien välillä on välttämätöntä ja sen tulisi olla saumatonta. Jotta nämä tahot ilmoittaisivat lehdessä näkökulmaa on laajennettava. Rumban porukalla ei liene mitään vaikeuksia esitellä uutta musiikkikirjaa, nuottikokoelmaa, kitaraa tai kiipparia. Musiikkikirjallisuudesta voi nostaa esiin mielenkiintoiset teokset ja nuottiuutuudet. Liikkeiden järjestämissä tempauksissa on oltava mukana ja tietysti niitä pitää myös järjestää! Kiinteää tallennetta on tuettava signeeratuin erikoispainoksin yhdessä levy-yhtiön, artistin ja levyliikkeiden kanssa. Musiikki- ja soitinkaupoissa pitäisi olla saatavilla jokainen suomalainen musiikkilehti. Hyviä esimerkejä yhteistyöstä on jo olemassa, sellainen on F-musiikin ja Rockwayn yhteistyö. Soittimen hankkinut saa mukaansa vielä jonkin starttikurssin Rockwaylta, mikäpäs sen mukavampaa ja heti saa neuvoja soittimensa näpelehtimisestä.

On muistettava, kenelle lehteä tehdään

Suomalainen yritys ei valitettavasti aina muista kuunnella riittävästi asiakastaan ja tämä näkyy selvästi myös siinä nuhraantuneessa ostopaikassa, josta sattumalta lehdykän poimin. Unohdetaan, että jos asiakas ei saa mitä etsii, hän menee muualle ja tämä pätee kaikkeen kaupankäyntiin. Pitäisi muistaa, että lehteäkään ei tehdä toimittajia, eikä edes pientä uskollista sisäpiirin porukkaa varten. Sitä tehdään lukijaa, asiakasta ja yhteistyökumppaneita varten, tässä mielessä em. Bassoradion korjausliike on mielestäni oikea. Vaikka mieli onkin haikea ja ”taso laskee”, myös radioasemaa tuotetaan kuulijaa, ei edes siellä ilmaiseksi työskenteleviä tiskijukkia varten. Minä en koskenut Vihreään lankaan kumihanskoillakaan, (ties mitä siitä saa?), mutta jokin on pahasti pielessä jos edes oma porukka ei arvosta omaa lehteään. Cosmo ja Elle eivät kuluneet käsissäni ja ne saivat kokea muinaisen Suosikin kohtalon, eikä kukaan kai sitten nykyään tarvitse niitä? Sanomalehti Pohjalaisen jäyhää perusmeinikiä jää kyllä vähän ikävä, kun nyt sinnekin on tullut piirrettyä sarjista.

Entäs markkinointi?

Joku voi sanoa, että olen tässä kokonan sivuuttanut markkinoinnin tarpeellisuuden, mutta en ole tehnyt sitä vahingossa. Pyrin aina kirjoituksissani siihen, että tiedän asiasta edes jotakin, tai omaan siitä jonkinlaista kokemusta. Tämä kaupan osa-alue on vaan meillä suomalaisilla niin hakusessa kun olla voi ja lienee minullakin. Mitäpä sitä semmoisesta neuvomaan josta ei itsekään tiedä hölkäsen pölähtävää. Suomessa myyntityöhön tarvitaan yleensä jonkun ulkomaalaisen painavaa neuvoa ja mikä tahansa kansallisuus kelpaa tähän mainiosti. Kari Tapion sanoin: ”Olen suomalainen”. Juuri lehdet markkinoivat tuotettaan joskus merkittävin alennuksin ja kaupan päälle sitten vielä kylkiäisiä, joiden kuvitteellisen arvon lehtitalo on määritellyt itse. Usein se mukaan ympätty Kiinanhärpäke on jo saapuessaan viallinen, eli kotiin saa kaupan päälle ongelmajätettä.

On tunnettava rakkautta musiikkiin

Tämä on tärkein asia. Me kaikki tämän artikkelin lukijat, allekirjoittanut ja Rumba- lehden tekijät jaamme silti saman tämän: Se on rakkaus musiikkiin ja taidelehdessä on uutisvälineisiin verrattuna juuri tämä kolmas kulttuuriulottuvuus. Asiakkaan ja yhteistyökumppanin lisäksi on tunnettava intohimoa taidetta ja luovuutta kohtaan. Puhtaalla uutisvälittäjällä ei ole tällaista taakkaa ja iloa kannettavanaan ja varsinkin nykyaikana voi nähdä kuinka heppoisin eväin nimenomaan uutislehtiä tehdään. Poimitaan vain viimeisimmät Trumpin twiitit ja otetaan jostain puhuva pää analysoimaan niitä. Muistetaan aina Veikkauksen jättipotit (varsinkin jos Veikkaus mainostaa omassa lehdessä) tehdään tyhjäpäistä journalismia jättipoteista. Laitetaan joku onneton lasilaatikosta Hämeentielle kuvaamaan putkirikkoa. Eikä uohdeta olla viherpiipertäjien kanssa samaa mieltä maksalaatikon kieltämisestä ja autoilijoiden kepittämisestä. Jos oikein laiskottaa ja ulkona tulee räntää, otetaan kuvat jostain kuvapalvelusta tai kössitään koko juttu naapurilehdeltä! Laadukasta erikoislehteä ei voi tehdä näin helpolla, kaikki tehdään ihan itse ja se on paljon kovempaa työtä!

Rakkauden haudalla

Nyt seisomme ”rakkauden haudalla”, niin kuin Kuosmanen aikoinaan hienosti tulkitsi? Painetun Rumban ja monen muunkin lehden  osalta taidamme seistä ja lopettamisien perussyyt ovat kaikilla samat, julkaisut eivät muuttuneet vaikka muu maailma muuttui niiden ympärillä. Rumbakin jäi sinne Kekkosslovakiaan, aikaan jolloin tiskijukka joutui joka kerta tullissa selittämään miksi tämä tuo taas Suomeen laukullisen turmiollista läsimaista rokettirollia, ”Sex pistolssia” ja ”Mustaa sapattia” ja YLE:llä soi ”Minäkin olen työläinen”, toisin, kun yksityisen toimijan sen ei tarvitse muuttua.

Karjalan kova mänty

Graafisen alan edustajana tietysti pidän ikävänä asiana minkä tahansa painetun lehden lakkauttamista ja näitähän on tässä ropissut. En nyt ehkä jää suremaan Vihreää lankaa, mutta eihän se tyhmä painokone silloinkaan tiedä mitä se painaa, pääasia että painaa edes jotain. Monet lopettamiset ovat kuitenkin olleet, ainakin osittain, toimituksen omaa syytä. Ei huomioitu riittävästi asiakkaita, ilmoittaja ja muita yhteistyökumppaneita. Ei herätty tekemään tarvittavia muutoksia ajoissa ja lehdessä ne voisi tehdä jo heti seuraavassa numerossa. Sarjakuvaa vain muutaman vuoden lehtiin piirtäneenä ehdin nähdä usean lehden alasajon. Ne tekivät toisistaan riippumatta aina samat virheet ja mieluummin lopettivat, kun kuuntelivat yhteistyökumppanin ehdotuksia. Ei auttanut, vaikka kerroin heille kollegan menneen nurin juuri samojen toimien seurauksena ja esittämäni korjaustoimenpiteet olisivat olleet liki ilmaisia. Karjalan mänty osoittautui taas kovemmaksi ja se on Suomessa aina kova ja niitä on paljon!

Olemmeko myös ammattitaidon haudalla?

Kun katsoo Rumban järjettömän pitkää tekijäluetteloa, tuntee olonsa vaikuttuneeksi. Pitkän linjan ammattilaisia, älytön määrä tietoa ja kokemusta sekä ammattitaitoa kera kovien nimien. On luultavaa, että tällaista listaa ei Suomessa enää koskaan tulla musiikkialalla näkemään ja pelkäänpä pahoin, että monien muiden lehtien- ja alojen vastaaville listoille tulee käymään samoin. Yleensä tällaisissa ikävissä tilanteissa on viimekädessä yksi häviäjä ja se on ammattitaito! Laatu ja ammattitaito maksavat ja nykyään ihmiset eivät enää ole valmiita siitä koituvia hintalappuja maksamaan. Nettirumba pystyy vielä jonkin aikaa ratsastamaan vanhan tukevan ammattitaitonsa jälkimainingeissa ja sen kirjoituksiin viitataan toistaiseksi edelleen. Tässäkin tilanteessa on silti vaarana porukan häipyminen kukin omille teilleen ja jo vuoden kuluttua sitä tuskin enää voidaan kasata uudelleen. Kun kaiken pitää olla ilmaista ammattilaiset vaihtavat sellaisille aloille, jossa vielä maksetaan palkkaa!

Seisommeko kohta myös monipuolisen uutisvälityksen haudalla?

Ammattitaidon näivettymisen vaara on vielä suurempi kysymys, kun muutaman lehden lakkautus. Kun kukaan ei enää halua maksaa laadusta sen tuottaminen käy taloudellisesti vaikeammaksi. Yhä useammin lehdissä on tarjolla helpolla tuotettua, sitä ”samaa virttä” veisaavaa uutisointia ja keskustelu asioista käy yksipuolisemmaksi. Hämmästyttävää on se, että suuretkin lehdet toimivat näin ja välillä jää miettimään pelkäävätkö toimittajat jotain ja saavatko he vapaasti tuoda julki omia mielipiteitään?

Kosto on suloinen

Varoittavia esimerkkejä on jo havaittavissa. Myönnän, että minun suhtautuminen Helsingin Sanomiin on eräänlainen viha-rakkaussuhde, koska lähes kaikilla graafisen alan ihmisillä Helsingin seudulla on jotain kytköksiä Sanoma Oy:hyn ja olenhan ollut IS;n freelancepiirtäjäkin. Nyt on aika nostaa HS:lle hattua, kun se kirjoitti Veikkauksesta kriittisesti ja saa siitä myös asiaan kuuluvat irtopisteet, (parempi myöhään kun ei milloinkaan.) Yhteiskunta iski heti kovilla takaisin kieltämällä Sanomilta vuosia jatkuneen Liigapössipelin, vaikka sen laillisuudestakin on jo salliva ennakkopäätös. Samaisen julkaisun toimittajan kotiin  myös poliisin vierailut kertovat karua kieltään siitä, mihin suuntaan ollaan menosssa. Ja tämä siis Suomessa! Lehdistön ei kuuluisi näin pohjoisessa joutua käymään nokkapokkaa yhteiskunnan kanssa. Kysymys, elämmekö kohta kuin Turkissa, Unkarissa, tai Venäjällä?

Kahtiajako uhkaa

Yleisestä linjasta poikkeavavia mielipiteiyä on toki luettavissa, mutta niitä ei enää löydä lehtitelineistä, vaan ne putoavat blogeihin ja ns. ”vaihtoehtomedioihin”. Jotkin isot lehtitalot ja verorahoihin tukeutuva YLE leimaavat ne kaikki huuhaaksi ja onhan osa niistä toki täyttä pöppöä. Niiden joukossa on myös korkean ammattitaidon ja vuosikymmenien kokemuksen omaavia täyspäisiä koulutettuja ihmisiä, jotka pystyvät perustelemaan yleisesti hyväksytystä linjasta poikkeavat mieliipiteensä omilla kokemuksilla ja tosiasioilla. Ylilyöntejä tapahtuu, mutta he eivät silti pelkää mielansäpahoittajia tai edes poliisia.

Kumpi on silloin tyhmä lukija, se joka lukee Kalle Isokalliota ja Pauli Vahteraa vai se, joka tilaa kotiinsa Hesarin ja katsoo YLE:ä? Fiksuin voikin olla hän, joka tekee molempia, mutta se vie paljon aikaa ja kenellä on sitä riittävästi? Jos lukija katsoo vaihtoehtoiset uutislähteet kaupallisia mielekkäämiksi, hän voikin irtisanoa ”lällykkänä” pitämänsä kaupallisen lehden tilauksen ja hylätä sen kokonaan! Jälleen on tiedossa uusia YT:tä ja laadukkaan journalismin teko on vieläkin haasteellisempaa. Näytämme median seuraajina olevan jakautumassa huomaamatta kahteen leiriin ja myös yhteiskunnan virallinen linja näyttää jyrkkentyvän ja nykyään jopa kansanedustajien mielipiteitä aletaan puida oikeusistuimissa. Ei ihan hyvältä näytä.

Näin on näppylät

Joku voi sanoa, että hyvähän se on kaverin kirjoitella mitä mieleen juolahtaa vailla mitään taloudellista vastuuta ja onko kommentoinnillani muutenkaan väliä, koska Rumban tekijät eivät voi enää hyötyä arvioistani millään tavoin? Näinkin voi olla, muta ajatus on se, että ehkä joku päätoimittaja miettii tässä esitettyjä näkökulmia ja saattaa laittaa alulle jonkin, edes ihan pienen kokeellisen uudistushankkeen. Se olisi toivottavaa siksikin, että vuosien tauon jälkeen voisin jälleen tilata kotiini edes yhden lehden ja reilua maksua vastaan.

Kuten huomaame, se mikä pitkittyy se myös mutkistuu joten tämä paketti saa olla tällä ketaa tässä. Rumba on mennyttä ja mitäs sitä menneitä itkemään, vaikka painajalla on taas vähemmän töitä. Ehkä onkin aika sanoa hyvästit partaradikalismille ja hippiajoille ja hauta on meidänkin puolesta nyt taputeltu. Laadukasta musiikkijournalismia on nyt saatavilla entistä vähemmän painettuna, tai ehkä sitä sitten ei vaan enää tarvita? Silti tässä voisi olla tarjolla myös uuden alku, joten ehkä kurssin ehtii vielä kääntää uutta horisonttia kohti. Mene ja tiedä?

”Osaan sanoa kymmenellä kielellä kiitos…”

PS. Jos joku musiikkimies ottaa yhteyttä, hänelle minulla on aina aikaa.

Toinen PS. Horisontti on taivaanrannassa näkyvä viiva, joka loittonee sitä mukaa kun sitä kohti kuljetaan.

Jälkeenjääneiden PS. Kun katsoo ylen ohjelmia TV- kuva on muuttunut värilliseksi laajakuvaksi, mutta hengessä siellä soi vieläkin ”Minäkin olen työläinen”, tällä kertaa täysin kritiikittömän ympäristöpropagandan muodossa.