Laura Pausini on jo pitkään kuulunut suosikkiartisteihini ja hän on sitä edelleen. Italialainen musiikki on aina ollut mukavaa kuunneltavaa ja sopii tilanteisiin kuin tilanteisiin. Osa levyhyllyn levyistä voi olla ostettukin paikan päältä. Lauran uusin albumi Fatti Sentire (pidähän yhteyttä) on mielenkiintoinen siksikin, että sitä on saatu jonkin aikaa odotella. Lisää mielenkiintoa tulee taas sattuman oikusta. Vähän aikaa sitten tuli kuunneltua Saara Aallon levy ja nyt tuli tämä uutuus. Molemmat artistit ovat jopa vähän saman tyyppisiäkin, vertailulta ei siksi tässä tilanteessa voi täysin välttyä. Tällä kertaa päätin laittaa artistin kuvien sijaan kuvia Italiasta tunnelmaa antamaan.
Ennen kaikki oli paremmin
Niinhän sitä sanotaan, että ennen oli paremmin. Jos halusi tietää mitä musiikin maailmaan kuului, ei tarvinnut muuta kuin poiketa Stockmannin levyosastolle. Sieltä löytyivät helposti jokseenkin kaikki tavallisimmat uutuudet, niin kotimaiset kuin kansainvälisetkin. Olipa tarjolla vanhempaakin tuotantoa suomalaista klassista sitäkään unohtamatta, en tiedä kuinka monta Sibeliusta ja Mustosta minäkin olen siellä jollekin turistille suositellut, yleensä ostivat. Niin, ja myyjät olivat morjenstuttuja ja pystyivät aina vihjaisemaan uutuuksista. Netti on tappanut kaiken tämän. Marketeissa levyosastoja vielä on ja joskus voi tehdä löydön. Prisman levyosaston hyllyltä kurkki tuttu artisti ja Laura Pausinin uutuuden kanssahan sieltä tuli ulos käveltyä.
Höysteeksi Italian kuvia
Juuri tähän samaan saumaan sattui valitettava, mutta vain väistämätöntä toteutumistaan odottava sillan romahdus Genovassa. Muistin, että minulla pitäisi olla kuvia siitä sillasta ja olikin. Koska kuvasarja oli jo valmiiksi kaivettu esiin ajattelin laittaa muutaman mukavan kuvan tämän jutun yhteyteen. Alkuperäiskielellä esitetty levy tuo mieleen aina muistoja kyseisestä maasta ja siksi nyt oli hyvä tilaisuus valita kuvitukseksi vaihteeksi näitä kuvia, niin pääset matkalle sinäkin. Kuvat ovat vuodelta 1989, joten tiedossa on myös pieni aikamatka ja ne ovat siis ajalta ennen digitekniikkaa. Netti ei anna oikeaa käsitystä diafilmille kuvattujen kuvien laadusta, sillä näitä kuvia on jouduttu pakkaamaan kovalla kädellä, jotta ne pyörisivät eri laitteissa. Lisäksi diafilmin laajan sävyalan tavoittaminen vaatii yllättävän paljon kuvien käsittelyä muutenkin. Tunnelmaan silti näilläkin pääsee.
Lauran seurassa uran alusta asti
Laura on kulkenut seuranani koko uransa ajan, aina 90-luvun alusta asti. Laura pompsahti maailman tietoisuuteen maineikkailla San Remon musiikkifestivaaleilla, josta monet muutkin italialaiset tutut artistit ovat ponnistaneet. Tämä taitava ja mukava italiatar muutti heti sydämeeni asumaan ja on vuodesta toiseen tukkinut siellä jotain sepelvaltimon mutkaa. Me suomalaiset pidämme italialaisesta musiikista, jota esim. Kari Tapio toi keskuuteemme. Monet hänen suosikeistaan ovat italialaista alkuperää, mutta suomenkielisinä niitä eivät kaikki italialaisiksi tunnista. Mutta takaisin Lauraan, josta lyhyt nettitsekkaus tuotti tulokseksi artistin lyhyen tauon levyn teossa, joten tämä uutuus tuli mukavaan saumaan. Lauralla oli välillä pieni rokkivaihe, joka ei oikein kolahtanut meikäläiseen, vaikka meni toki sekin, mutta vähän pitkin hampain. Nyt toivomuksena olisi laadukas paluu juurille. Toteutuuko tämä, siitä lähdemme nyt ottamaan selvää.
Kansi
Olipa kerran levysetä, joka väitti stylistille jostain kuulleensa repaleisten ja kulahtaneilta näyttävien vaatteiden olevan viimeistä huutoa. Hän ei kuitenkaan kiireiltään ehtinyt ottaa selvää siitä, että tällaiset vaatteet on tarkoitettu teinitytöille. Niinpä pappa on kurmuuttanut Lauran pukeutumaan moiseen rotsiin. Se saattaa selittää Lauran hivenen vaivautuneen näköisen ilmeen levyn kannessa. Hän tuskin on jäänyt kiinni tupakanpoltosta välitunnilla, vaan pyrkimys on viestiä, ettei itse vapaaehtoisesti vetäisi moista riepua niskaansa. Tämä on kouluesimerkki siitä, miten tyylikäästä artistista saadaan aikaan reppana, kun oikein kovasti yritetään.
Minä kyllä tunnistan Lauran levyn muiden joukosta, mutta häntä tuntematon potentiaalinen ostaja ei levyä näin vaatimattomalla ylöspanolla hyllystä keksi. Vaikka Laura luottaa musiikkiin ja ilmeisesti vähät välittää kannesta, kannen tehtävä on myös myydä levyä. Laura luottaa liiaksi kovaan maineeseensa ja levysedät ovat olleet pihalla kuin lumiukot tämän kannen kanssa. Tässä on vaatimattomuus viety huippuunsa.
Ihan kaikki ei sentään ole pielessä
Hyvääkin minestronekeitosta löytyy. Laulujen sanat on todella selkeästi painettu, mikä on mainio asia, toisaalta kappaleiden nimistä on vuorostaan mahdoton saada tolkkua. Ei uskoisi, että Italia on tyyliniekkojen maa, nyt on mokattu oikein koko rahalla, joten kannen suunnittelija joutaisi kimpilevyhommiin. Tällaisessa kirjoituksessa kansi voi vähän auttaa rajatapauksessa ja hivuttaa levyn loppupisteitä karvan verran ylöspäin, mutta nyt voi käydä päinvastoin. Tällä esityksellä ei irtopisteitä tule ropisemaan. Italialaisilla on tietty kulttuuripohja saada joskus kaikki menemään pieleen. Heidän kielestään asiaa kuvaava sana onkin levinnyt kaikkiin maailman kieliin ja sopii hyvin tähän kanteenkin: fiasco.
Vinyyli vinkumaan
Toisaalta itse levykin on nyt osa kantta ja sen päälipuoli on saatu näyttämään vinyylilevyltä. Tämä on kiva, joskaan ei omintakeinen idea. Kanteen kohdistuvia paineita näppärä oivallus kuitenkin vähän lievittää. Sitten laitetaan viimein vinyyliä muistuttava levy koneeseen. 51 minuuttia pituutta sanoo mylly, tämä menee jo pitkin hampain. Moniin muihin täällä arvioituihin levyihin verrattuna levy on jo kohtuumittainen, itse asiassa toiseksi pisin levy täällä. Kappaleita löytyy vain 14 raitaa, joten niiden on silloin oltava tavallista pidempiä kestoltaan. Pelkästään näillä numeroilla kannen voi jo painaa villasella.
Raita raidalta
1. Non è Detto aloittaa varmalla ja vanhalla hyväksi koetulla tyylillä. Laura aloittaa levynsä tutusti ja rakentaa heti vanhalle ihailijalleen turvallisen pesäkolon, johon kelpaa käpertyä. Uudistuksia ja irtiottoja saa tehdä, mutta niitä ei tehdä ensimmäisellä raidalla, se on aina tarkoitettu lämmittelyyn. Laura ei mumise eikä ummuta, vaan artikuloi kieltään erittäin selkeästi, jokaisen sanan erottaa helposti. Tutut itdettot, combrellot per qestit ja sguardot tippuvat parketille kuin marmorikuulat, naps, naps, naps. Mistään ei tajua hölkäsen pölähtävää ja silti tuntuu hyvältä. Italialainen musiikki saa viihtymään, tähän pesään jää mielellään vähän pidemmäksi ajaksi.
2. Nuevo joka tarkoittanee suomeksi uutta, tarjoilee lattarimeininkiä. Laura levyttää myös espanjaksi ja musiikkityyli sopii hänelle kuin nakutettu ja ennen kaikkea tämä kuullostaa aidolta. Keski-Euroopassa on tapana tehdä suuriin naapurimaihin versioita heidän kielellään ja näin on Laurakin tehnyt. Näitä versioita ei levyhyllystäni silti löydy, sillä jos saan valita, kuuntelen ehdottomasti aina musiikkia artistin omalla kielellä. Tyylin ja kielen vaihtoon liittyy usein se riski, että homma kuulostaa näytellyltä ja lavastetulta. Letkeä biisi toimii kuitenkin mukavasti. Mieleen nousee kuva kuumasta hiekkarannasta palmujen katveessa meren rannalla, kädessä joku kiva drinkki ja tämä taustalla. Kokemuksen tuomaa vaihtelua perinteiseen Lauran tarjoamaan italialaiseen iskelmään. Svengaa kuin laama!
Kolmas raita, La Soluzione jatkaa vielä rauhalliseen tyyliin ja toimii Lauran omassa viitekehyksessä mukavasti. Biisissä huomaa kuitenkin, että jotakin tällä pohjustetaan…
Heti intro kertoo, että nyt tulee jotain aivan muuta! Raita 4, E.STA.A.TE tarjoilee ensimmäisen näytteen uutta Lauraa. Vauhdikasta ja menevää poppia, josta tulee vähän Saarakin mieleen. Taustalla soi vahvasti jyräävä komppi täysin ilman äänipuuroa. Italialainen jännä miksaustapa alkaa nyt tulla pikkuhiljaa esiin. Siinä on se mielenkiintoinen ominaisuus, että solisti kuuluu hyvin selvästi, mutta tausta ei silti vaimene kuulumattomiin. Suomessa miksataan samalla tavalla, mutta meillä on vaikeuksia saada kunnon tasapainoa aikaan. Eli kun nostetaan solistiraitaa, kaikki levyllä soittavat muusikot vastaavasti vaimenevat. Osa heidän työstään ei kuulu kunnolla ja menee tavallaan hukkaan. On arvoitus, miten italiaanot saavat tämän tasapainon toimimaan näin hyvin, mutta silti ei ole vaikeuksia erottaa sanoja (vaikkei niistä paljon ymmärräkään). Onko levy balanssissa, sitä ei vielä kolmen kappaleen pohjalta voi sanoa. Sen kuitenkin voi todeta, että kaikki neljä raitaa ovat olleet erilaisia. Ainakin tähän asti levy on ollut hyvin mielenkiintoinen.
5. Frasi a Metà: Lauraa kuunnellessa ei voi välttyä eräältä hupaisalta mielleyhtymältä. Hän onnistuu tekemään itsestään jotenkin söpön vaikutelman ja saa tällä aikaan hyvin välittömän tunnelman. Laurasta tulee mieleen pikkutyttö, joka on pantu laulamaan liian lähelle lavan reunaa ja liian korkealle säädettyyn mikrofoniin. Laura ei tiedä kuuluuko salissa mitään, joten hän päättää laulaa varmuuden vuoksi kovempaa. Samaan aikaan on vielä varvistettava mikrofoniin ylettyäkseen. Tästä seuraa jyrkkä etukeno ja se saa yleisön jännittämään kaatua napsahtaako Laura nenälleen lavalle. Mutta on se silti söpöä.
Pieni ulkomaanmatka
6. Le Due Finestre on taas tuttua ja perinteistä Lauraa, sitä jota hän on meille tarjoillut jo pitkään. Jos ostaa minkä tahansa Lauran levyn, tarjolla on aina tätä ja joka kerta toimii. Tietyssä mielessä artistin omalla kielellä laulettu levy vie myös pienelle ulkomaanmatkalle. Ilman lentokentällä jonottelua, kuumuutta ja tungosta, kiskurihintoja tai taskuvarkaita. Kaikki omakieliset levyt, italian, ranskan, espanjan tai turkin sekä kreikankin kielellä vievät mielikuvat aina kyseiseen maahan ja tuovat mieleen mukavia muistoja. Pääset tunnelmaan, kun laitat itsetehdyn kunnon pizzan uuniin ja eipä muuta tarvita kuin Laura Pausini taustalle laulelemaan. Onpa helppoa kuvitella itsensä yllä olevan kuvan maisemaan.
Englanninkielinen levy ei koskaan pysty tarjoamaan aitoa tunnelmaa. Me saamme ehkä nauttia tästä vielä hetken aikaa, mutta suunta on yksitotiseen englanniksi esitettyyn musiikkiin ja se tulee köyhdyttämään musiikkia taiteena suunnattomasti. Ei kuulu suoranaisesti tähän tarinaan, mutta viime aikoina englanti on alkanut hallita ja samalla köyhdyttää katukuvaamme ja liikkeiden tekstejä myös meillä täällä kotimaassamme. Kohta kaikkialla maailmassa näyttää samanlaiselta.
Seiska tarjoaa taas yllärin! Fantastico (Fai Quello Che Sei) tarjoilee vieläkin kovempaa menoa kuin La Soluzione. Tässä on jälleen kaikki kohdallaan, vahvaa menoa kera ultramodernien soundien ja taas ilman äänipuuroa. Voi kuvitella itsensä johonkin mutkaiselle hyväkuntoiselle autostradalle, alla avo-Ferrari päästelemässä vuoristoisia tiukkoja mutkia kuin Jeremy Clarkson konsanaan. Voi nauttia kuuntelemalla aina väliin tunnelin huminaa tukka hulmuten tai ainakin ne hiukset hulmuten, jotka on vielä jäljellä.
Laura on todellakin tullut takaisin ja tarjoilee tutun hutun lisäksi aivan uutta menoa, viimeistä huutoa olevalla äänimaailmalla. Se on jo alkanut käydä selväksi, että soittimessa pyörii loistava levy! Laura on ollut laadukas ja huolellinen artisti ja tavallisimmillaankin aina hyvä. Nyt näyttää siltä, että meillä voi olla käsissämme yksi hänen parhaita levyjään. Sanoituksesta käy ilmi, että Laura on huomannut sen itsekin, Fantastico!
Sitten vaihtuu taas kieli ja tempo palaa jälleen rauhallisemmaksi. Raita 8, No River is Wilder antaa hengähdystauon englanniksi. En ole kielimiehiä, mutta minusta Laura laulaa hienosti myös englanniksi. Itse biisi on aika tavanomainen, mutta silti tasaisen varmaa työtä kuten edellisetkin.
Raita 9, L’Ultima Cosa Che Ti Devo on melkein edellisen toisinto, nyt vaan italiaksi. Tässä onkin kaksi aika samantyyppistä kappaletta peräkkäin, mutta ne saavat lisää omintakeisuutta, koska kieli vaihtuu jälleen. Nyt on huomattu, että Laura on tuhdisti äänessä joka raidalla, joskus ehkä liiankin voimakkaalla volyymillä. Asiassa on sekin pointti, että jos aikoo laulaa kovaa, on myös osattava laulaa hyvin. Tämä vaatii paitsi hyvää hengitystekniikkaa, myös riittävän suurta voimaa. Laura taitaa tämän kaiken ja palkeita riittää kuin pelikaanilla äänen pysyessä silti kirkkaana. Ilmiö on vielä selvemmin kuultavissa hieman rokahtavalla Un Progetto di Vita in Comune -kappaleessa, raidalla 10.
Moni laulaa kovaa paikatakseen osaamistaan, Laura laulaa kovaa, koska pystyy siihen. Haluan myös uskoa, että hän tekee kaiken itse ilman sähköisiä kikkailuja. Se, että Laura antaa voimakkaissa kohdissa tulla vaan, kuuluu siis asiaan. Hän pystyisi ottamaan oikeaoppisesti maltillisemminkin, mutta miksi kaikki pitää tehdä aina niin oikeaoppisesti? ”Voimalla seitsemän miehen” – tyyli toimii Lauralla yllättävän hyvin. Harvoin italialainen artisti tuo mieleen Jukolan Jussin.
Raita 11: Il Caso è Chiuso: Näin kauan sain levyä kuunnella erittäin tyytyväisenä miettien samalla, että nyt kosahtaa 5 tähteä ja sitten piti tulla tämä. Voi voi sentään, luulin pääseväni jo rokista eroon. Tämä on jo koettu ja todettu, ettei rokahtava tyyli sovi Lauralle ollenkaan. Ei kappaleessa mitään vikaa tietenkään ole, kaikki kyllä toimii ja Laura pystyy kyllä revittelemään ihan hyvin. Eikä tämä nyt ihan räkärokkia ole muutenkaan ja onhan tässä vähän melodiaakin mukana. Laura ei kuitenkaan ole mikään Suzi Qattro eikä hänellä ole taustallaan niin hyviä sähkökitaroita kuin Ramazzottilla. Räyhäkkä rokki on usein muutenkin miesten laji ja naisen on paljon vaikeampaa tehdä sitä uskottavasti. Hyviä poikkeuksia on aina, mutta Laura ei kuulu heihin.
Raita 12: Zona d’Ombra: Lauran musiikkia kuunnellessa huomaa myös hänen tapansa puhutella kuulijaa. Laura on huomiota vaativa artisti, rehellisesti sanoen ehkä vähän päällekäyväkin. Hän on kuin koiranpentu tai pikkulapsi, joka alkaa kärttää huomiota, jos ei sitä muuten ala kuulua. Hän edustaa puhtaimmillaan välimerellistä elämäntapaa, jossa ihmiset koko ajan puuttuvat toistensa elämään ja säätävät sitä. Tämäkin kuuluu ulkomaan matkailuun, mutta kohteesta on vaikea poistua nopeasti, jos alkaa ahistaa. Kotona Lauran saa helpommin pois levylautaselta, tällaisen jatkuvan koilottamisen kuuntelu alkaa kyllä jossain vaiheessa rasittamaan suomalaisen korvaa. Laura on loistava artisti ja tämä on huikean hyvä levy, mutta silti hän on vähän liiaksi huomiota vaativa, pakko todeta. Kuten aina ennenkin, biisi on jälleen hyvä.
Nro 13, Francesca (Piccola Aliena) -pianoraita: Mahtavien saundien maailmasta hypätään tuosta vaan vähäeleiseen ja herkkään tulkintaan. Tässä on hyvä esimerkki siitä, ettei aina tarvitse koilottaa korkealta ja kovaa elämää suurempien mahtipontisten supersoundien säestämänä. Tässä kiinnittyy huomio pianoon ja sen uskomattoman laaja-alaiseen äänitykseen, pianossa on jopa stereokuva! Voi melkein kuvitella pianon ja Lauran olevan omassa huoneessa. Tervetuloa vaan käymään, sille pianollekin järjestynee tila jostain, pistetään se vaikka pesutupaan, siellä on kaiutkin kohdallaan. Meno on hillitympää, mutta levyn kiistatta paras raita on tässä.
Olen kirjoituksissani usein maininnut täyden dynamiikan, mutta en ole vielä sen kummemmin saanut tilaisuutta avata sitä. Tämä kappale on hyvä keino valaista tätä käsitettä, ilman hifistelevää munkkilatinaa. Tässä kappaleessa voi kokea äänen voimakkuuden nousun tason vaihtelun ja tämän saa aistia puhtaasti. Täysi dynamiikka tarkoittaa juuri tätä, jos lauletaan ja soitetaan hiljaa, myös ääni on oikeasti hiljaisempi. Jos taas soitetaan ja lauletaan kovempaa, myös ääni on selvästi kovempi, näin yksinkertaista se on. Kuulijan ei vaan pidä tehdä sitä virhettä, että pienentää tässä kohtaa äänen voimakkuutta! Ihan oikeasti, montako naapuria olet viime aikoina kutsunut kahville? Niinpä niin, eipä niitä zombieita kotiinsa viitsisikään päästää, siispä ei kun nupit kaakkoon vaan. Naapurit tulevat ja menevät, mutta musiikki on ikuista!
Balanssi
Raita 14, Il Coraggio di Andare
Levymme viimeinen raita jättää kauniin melodian säestyksellä aikaa miettiä sitä, onko levyn balanssi kohdallaan vai olisiko solistiraita pitänyt miksata muutaman desibelin alemmaksi? Pitkän harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että levy on mitä ilmeisimmin miksattu aivan oikein ja se on täysin balanssissa. Miksi solisti silti tuntuu kuuluvan joskus korostetun voimakkaasti? Vastaus on jo todettu, Laura vaan laulaa niin kovaa. Hänen tulkintatapansa ja laulamisen omintakeinen tyyli vain on tällainen, Laura on aina laulanut näin. Hän haluaa päästellä täysillä ja sitä joko rakastaa tai sitten hivenen paheksuu, mutta kylmäksi ei jää kukaan.
Äänitys ja pikku vertailua
Tässä tulee nyt se vertailutilanne Saaran levyn ja tämän italialaisen tuotoksen välillä. Olin Saaran osalta sitä mieltä, että hänen levynsä on erinomaisesti äänitetty ja miksattu ja olen edelleenkin. Nyt on kuitenkin niin, että on pakko myöntää Saaran jäävän toiseksi tälle levylle. Laura jää aavistuksen jälkeen laulutaidossa ja äänialassa, mutta Lauran levyn studiotyö on kieltämättä karvan verran Saaran levyä parempaa.
Dynamiikka on laajempi ja mahtipontisissakaan kohdissa ei synny äänipuuroa, vaan kaikki toistuu kristallin kirkkaasti ja basso-osasto on sekin kunnossa. Jos volyymissa ei pihistele, lauluääni voi yltää jopa kipurajoille saakka, mikä on iskelmämusiikissa aika poikkeuksellista. Saaraan nähden Lauralla on juuri sitä kunnon tukevaa selkänojaa pitkästä urastaan johtuen. Kymmenenkin vuotta enemmän ikää ja kokemusta, tuettuna 70 miljoonan myydyn levyn mahtavalla diskografialla antaa kummasti lisää etumatkaa. Lisäksi takana on myös Suomea suuremman musiikkimaan kulttuuri ja resurssit. Tällaisilla asioilla on oma merkityksensä ja sen kyllä kuulee. Tasoero ei ole sinänsä kovin suuri, mutta se on selvästi havaittavissa.
Taunus vs. Ferrari
Saara ajaa yliviritetyllä Taunuksella, jonka kyyti on taloudellista ja se sopii kaikkien kukkarolle. Laura viilettää Ferrarilla, jonka kyyti on kalliimpaa ja loistosta joutuu maksamaan myös hinnan. Levy antaa täyden nautinnon vain kunnon vehkeistä kuunneltuna, eikä toimi kaikissa olosuhteissa yhtä hyvin kuin Saaran levy ja siksi Lauran nautinnollinen kuuntelu tulee kalliimmaksi. Pausinia ei mielikseen soita huonosta laitteistosta ja luultavasti myös radioasemat kompressoivat sen kutakuinkin pilalle. Kaikkea ei voi saada, mutta silti jokainen ottaisi sen Ferrarin jos saisi.
Pikkuvikoja…
Tähtien antaminen ei ole ihan helppoa, vaikka pidän Laurasta ja Italiasta sekä tyylipuhtaasta musiikista. Silti puutteitakin löytyy, en ole nähnyt näin luokatonta kantta vuosiin. Olkoonkin, että Laura joutui tässä epäreiluun vertailutilanteeseen Saaran hienon kannen jälkeen, mutta silti kansipaketti on yhtä spagettia. Levy on nykysuuntauksen mukaisesti alimittainen, vaikka 50-alkuinen lukema on toki nätimpi kuin Saaran 40- tai Jennin tapauksessa vain 30-alkuinen lukema. 50 minuuttia alkaa olla nykyisin jo kelpo suoritus ja Laura pystyisi luultavasti sitäkin parempaan. Hänen laulutapansa on hyvin intensiivinen ja voimakas ja on varmaa, että kaikki kokevat hänen läsnäolonsa. Mutta jaksaisiko sitä oikeasti 70 minuuttia? Ainakin rautalangan voisi kokonaan jättää väliin.
…ja loistoa!
Toisaalta sisältö, jonka vuoksi levy hankitaan on täyttä timanttia! On skaalaa upeisiin tulkintoihin ja loistavaan äänitykseen aina balladeista kummaan rokkikokeiluun. Uskomattomaan, täysin klassisen musiikin tasolla olevaan pianoraitaan ja valtavaan lauluäänen puhtaaseen voimaan, johon pystyy vain harva. Samalla soundimaailmaa on pistetty uusiksi, silti perinteistä tyyliä kunnioittaen. Keitos on hirveän hyvin onnistunut!
Italialaisilla on sama tilanne kuin meilläkin, vieressä on iso kirittäjä, jonka tasolle pitäisi päästä pienemmillä resursseilla ja väestöpohjalla. Italialaisilla kirittäjänä on Saksa ja meillä Ruotsi. Nyt näyttää vahvasti siltä, että Italia on onnistunut kirimään äänitystekniikassa Saksan kiinni ja tulos on korvia hivelevän hieno. Kun on koko ajan miteltävä isompiaan vastaan, se vahvistaa! Lauralla on laaja disko ja minulla ei ole täydellistä kokoelmaa, silti väittäisin tämän levyn kiilaavan aivan kärkeen hänen tuotannossaan. Buonissimo!
Lopputulos
Levy ansaitsisi heittämällä 5 tähteä, mutta kun siinä on näitä puutteita, toisaalta pitää muistaa mistä maasta levy tulee. Italia on ristiriitainen maa, siellä tuntuu vallitsevan jatkuva kuohunta ja kaaos. Siellä säädetään ja mekastetaan ja kaikki haluavat laittaa oman lusikkansa joka soppaan. Laura on aina luonut musiikillaan mielikuvan rauhallisesta ja tyynestä Italiasta, vaikka sellaista ei kuitenkaan oikeasti ole olemassa. Hän on kuitenkin alusta asti ollut uskollinen omalle tyylilleen ja pitänyt siitä kiinni tinkimättömästi, joitakin rokkikokeiluja lukuunottamatta. Yleensä artistit tekevät enemmän kokeiluja ja joskus virheitäkin. Laura lähtee siitä, että vanhassa vara parempi ja tehdään irtiottoja maltillisemmin, mutta ei toisaalta unohdeta niitä ihan kokonaan.
Meidän yhteinen matkamme on sekin päättymässä
Minä tein matkani autolla ja sain huomata, että autoilevalle matkailijalle tulee Italiassa kyllä paljon hyviä neuvoja, mutta kaikki neuvovat eri suuntaan. Vain Italiassa tämä on silti täysin loogista, sillä lopulta kaikki tiet vievät kuitenkin Roomaan ja sinnehän ihmiset haluavat. Kyllä kaikki lopulta aina kääntyi parhain päin ja ihmiset Italiassa ovat todella ystävällisiä ja avuliaita. Pelottelut rosvoista, huijareista ja taskuvarkaista osoittautuivat höpönlöpöksi, meille ei matkalla sattunut mitään negatiivista, kukaan ei yrittänyt rullata edes pimeillä kujilla. Kaikki puheet liikenteen hurjuudesta sitävastoin ovat totta, en lähtisi autolla enää uudestaan. Tämän reissun jälkeen en ole vielä palannut Italiaan, paitsi musiikin siivin.
Lopulliset tähdet
Pitkän harkinnan jälkeen päädyin tähdissä antamaan sen minkä kokonaisuus ansaitsee ja levy saa niitä 4. Mutta tämä on niin hyvä ja pop-levyksi lähes täydellisesti äänitetty, että pistetään vielä päälle pappagallo eli papukaijamerkki! Edelleen sen perään piiiiitkä miinus eli vähän sapiskaa kannesta ja liiallisesta päällekäyvyydestä.
Lopullinen arvosana on siis ☆☆☆☆☆-. Ja tähän on vaikea päästä!
Nyt täytyy mennä…
No miten on, pitäisikö Uutisklubin lukijan nyt lähteä levykauppaan hankkimaan tämä levy? Kyllä se nyt vaan kuulkaas kannattaa mennä. Tätä voi varauksetta suositella ihan kenelle tahansa, joka pitää hyvästä musiikista. Ja eikös Italialla ole kestosuosikin asema meidän suomalaisten matkailukohteenakin, joten tulet takuulla olemaan tyytyväinen ostokseesi. Yksi asia on vielä myös muistettava. Tämä levy on oivallinen lahja kenelle tahansa Italia-fanille ja sen voi hyvällä omatunnolla antaa jopa itselleenkin.
Lisäksi voit huomata tämän olevan klassinen esimerkki levystä, jonka pituus minuutteina ei tee oikeutta sen levylautasella viettämään kokonaisaikaan. Tässä tapauksessa se tulee olemaan monta vuotta. (Tosin sopivina kerta-annoksina nautittuna.)
Sinä jatkat…
© Teksti ja kuvat: Pauli Kinnunen
