Ilmeisesti vielä vähän aikaa voi marketistakin tehdä levylöydön. Kerran löytyi Saara Aallon levy: You had my heart. Soitto vaimolle ja tuli heti käsky: ”Osta se!” Silloin ostetaan, ja niin sai alkunsa tämä kirjoitus.
Ensivaikutelman antaa aina kansi
Saara ymmärtää tämän tärkeyden ja on tehnyt levyynsä hienon ja informatiivisen kannen. Erillinen vihko on hyvä ratkaisu ahtaaseen CD-levyyn, vinyylissähän tilaa onkin riittävästi. Kuvat ovat hyvin otettuja ja onhan Saara kauniskin prinsessamekossaan, edelliseen levyyn verrattuna pääkin on saatu kokonaan kuviin mukaan.
Laulujen sanat on painettu hyvälle paperille esimerkillisen selkeästi valkoiseksi jätetylle pohjalle, hieman tavallista suurikokoisemmalla ja selkeällä fontilla. Moni kallis studioalbumi voisi ottaa kannessa Saaralta oppia! Oman levyn hyvä puoli on se, ettei kukaan levypomo ala säätämään kantta myyntikuntoon. Tyylitaju on ihan ilmaista, toisilla sitä ei ole ja Saaralla taas on ja tässä tulos!
Täyttä dynamiikkaa
Laitoimme Saaran soimaan illan ratoksi, kuten aluksi usein teemme. Täyden dynamiikan levy vaatii hieman virittämistä. Saaraa on vaikeampi soittaa kuin edellistä LDR:ää. Äänen voimakkuutta on hieman lisättävä totutusta, basso hakeutuu silti paikalleen helposti ja se on aina osoitus hyvästä äänityksestä.
Eräs asiakkaani, pitkän linjan muusikko, antoi minulle kerran neuvon, kuinka erottaa helposti hyvän bändin huonosta. Kuuntele basistia ja matalia ääniä ylipäätään! Hyvä neuvo, jota olen aina pyrkinyt noudattamaan. Sitä on helppo kenen tahansa oppia nopeasti tarkkailemaan ja pysyy erossa huonosta musiikista, miksi emme uskoisi?
Solisti on miksattu, jaa.. jaa.. mukiinmenevästi, pientä eroa biisien välillä toki on. Piano kuuluu hallitsevana ja hyvin, silloin sitä on myös osattava soittaa ja osataankin. Kaikki muukin toimii, eli indie-levyksi asiat on hoidettu mallikkaasti. Olen kuullut lukemattomia studiolevyjä, jotka ovat luokattomia tähän verrattuna.
Nykytekniikka mahdollistaa hyvät tulokset vaatimattomammillakin resursseilla, mutta sitäkin täytyy osata käyttää ja taas osataan. Kohtuullisen kovatasoiset rojut Saaralla on silti pakko olla käytössään, sen kyllä kuulee ja jotain on kustantanutkin. On hyvin todennäköistä, että jos työtunnit laskee niin tappiolle menee. Tekemisen ilo on toki palkkaa sekin.
”Tapettiako?”
Tuli hiljaisuus… Huomasimme, että levy olikin jo päättynyt, onko se ”tapettimusiikkia”? Saara oli soinut siellä hiljaa taustalla ja antanut tilan kokonaan meille, hän ei halunnut häiritä. Pannaan siis soimaan uudelleen ja kuunnellaan tarkemmin. Raita 2, Bond 007 -meininkeineen toimii hyvin. Raita 5 tuo mieleen jonkun toisen samantyyppisen biisin, en vaan saa päähäni minkä. Varmaan tahaton lapsus, mutta biitti svengaa kuin hirvi! R6 tuo mieleen Kate Bushin, joka taitaa muutenkin olla esikuva. Sävellystaidoissa matkaa esikuvaan silti vielä riittää, mutta ääni riittää jo nyt. R9 soi todella täyteläisesti, ei tosiaan hullumpaa. Sitten jonkin ajan kuluttua huomasimme levyn lopahtaneen jälleen. Hiljaisuus…
Kävi ilmi, että Saara ei näköjään halua puuttua illanistujaisiimme, vaan pysyy huomaamattomasti taustalla. Jotenkin Saaran musiikki tuo myös mieleen joulun, hassu mielleyhtymä. Levy sopii oikein mainiosti jouluna soitettavaksi ikuisten porojen ja joulupukkien tilalle. Myös vaikkapa taidenäyttelyn taustalla tätä voisi hyvinkin käyttää, se kun ei hyökkää päälle, mutta luo hienostununeen ja tyylikkään tunnelman. Suomalaisjuntti nöyrtyy, kun kuulee ranskankielistä laulantaa. Ranskaksi voi laulaa vaikka kiviseinästä ja se kuullostaa aina suurelta romanttiselta sadulta.
Kahden kesken
Saaraa on siis kuunneltava keskittyneemmin, omassa rauhassa, ja silloin tapahtuu jotain mielenkiintoista! Seurassa tapetilla pysyttelevä artisti tuleekin nyt seinältä ulos alkaen esiintyä kuulijalle henkilökohtaisesti. Nyt saa olla Saaran kanssa kahden ja kuuntelukokemus muuttuu vuorovaikutukseksi. Musiikki avautuu nyt aivan eri tavalla.
Mieleen tulee Spede, joka on ollut kirjan vuoksi esillä. Hänestä on lukuisia kertomuksia siitä, että hän oli tavallinen Pertti, kun hänen kanssaan oltiin kahden kesken. Kun huoneeseen tuli joku muukin, hän heitti heti huumori-spede pelleilyvaihteen päälle. Saara on käänteinen Spede.
Kun huoneessa on monta ihmistä, hän pysyy taustalla tunnelmaa luomassa eikä tarvitse huomiota. Tilanne muuttuu, jos saat kuunnella Saaraa yksinäsi. Voi lisätä äänen voimakkuutta, kun keskustelua ei käydä. Saa rauhassa nauttia äänityksen dynamiikasta, sovituksen nyansseista ja laulajan taitavuudesta sekä äänialasta täysin rinnoin. Nyt ei tarvitse seurustella kenenkään muun kun Saaran kanssa, paikoin levy soi jopa muhkeasti! Sanojakin tulee kuunneltua ja on aikaa miettiä niitä sävelkulkujakin.
Saara on muusikko, joka vaatii kuulijaltaan herkeämätöntä huomiota. Jos hän ei sitä saa, hän vetäytyy kohteliaasti taustalle, mutta jos hänelle suo aikaa, saa myös ajalleen vastinetta. Onhan se toki niin, ettei sanoitus ole suurta runoutta, eivätkä sävellykset jää soimaan korvaan marssimadoksi, mutta eivät ne jää ärsyttämäänkään.
Kestääkö levy aikaa?
On myönnettävä, että särmikkyys ja rosoisuus on karsittu pois kokonaan. Hyvällä levyllä on mukana aina joku särmä tai piikki, ne jäävät yleensä elämään pisimpään. Mielenkiintoinen kysymys on, kauanko levy pyörii soittimessa. Soittaako sitä kukaan vielä 10 vuoden kuluttua ja nouseeko jokin raita peräti klassikoksi? Enemmän riskiä olisi voitu ottaa. Nyt jää vähän epäselväksi, mitä Saaralla oli sanomanaan vai oliko se kaikki tässä?
Saara pelaa siis tasapaksusti varman päälle, mutta on tavallaan myös tuplasti hyvä! Hän toimii loistavana hissimusiikkina, mutta pystyy myös saamaan aikaan henkilökohtaisella tasolla intiimimmän kokemuksen. Koko ajan kyseessä on kuitenkin yksi ja sama artisti ja levy. Tähän harva pystyy. Tällainen taito ja potentiaali valjastettuna huipputuottajiin ja sävellyksiin voi tuottaa huikean studioalbumin. Kunhan kaikken itse tekevä Saara malttaa pitää näppinsä erossa asioista, joita ei enää silloin tarvitse tehdä itse. Vaikka osaisikin.
Vaarallinen tehtävä
Sitten olisi loppuyhteenvedon aika. Tällä kertaa pelottava sellainen. Edellisessä LDR:n levyssä sain antaa tähdet tykönäni. Saara on lahjakas, monitaitoinen ja ahkera. Täällä ei kuitenkaan anneta tähtiä näistä ominaisuuksista vaan siitä, mitä niillä saadaan aikaan. Saaran levy ei mielestäni ihan kestä päivänvaloa kaikilta osiltaan. Indie-levyillä harjoitellaan, ei valloiteta maailmaa, toki tästä on poikkeuksiakin. Levy ansaitsisi ☆☆☆ ja siitäkin yksi tulee yrittämisestä. Levy jää myös vähän lyhyeksi, joskin omakustanteelle sen voi, pitkin hampain, suoda.
Tähdet, tähdet
Nyt on kuitenkin niin, että vaimo on armoitettu Saara-fani ja viesti oli selvä. Jos tähtiä ei ropise kunnolla, alkaa ropista purukalusto! Minä inhoan keitto- ja velliruokia niiden kaikissa muodoissaan. Pelkään myös pieniä ja söpöjä naishammaslääkäreitä yli kaiken, joten jotakin oli keksittävä. Onneksi apuun tulee Sirkus Papukaija 60-luvulta, papukaijamerkkeineen! Sanontaa: ”ja vielä päälle papukaijamerkki!” näkee edelleen käytettävän, sellaisiltakin ihmisiltä, jotka eivät ole alkuperäistä ohjelmaa minun laillani edes nähneetkään.
Meillä on siis ylimääräinen ”tähti” käytössämme ja se saadaan heittää kehiin jo tässä toisessa kirjoituksessa. Tuleepa sillekin käyttöä ja kunnon syillä, näin vältetään liemiruokien nauttiminen ulkoruokinnassa…
Saara saa siis ☆☆☆ ja päälle PAPUKAIJAMERKIN! Eli siis käytännössä sen 4 tähteä, koska erikoismerkeistä ei löytynyt papukaijaa. Virallinen merkintä on siis: ☆☆☆☆. Ja nyt en enää palaa tähän tähtiasiaan.
PS. Jos tuleva studioalbumi räjäyttää kasinon tämän levyn ensipainoksen hinta tullee nousemaan, se voi olla fiksua ostaa siis nyt.
Sinä jatkat….
© Teksti: Pauli Kinnunen
Valokuvat kuvattu levyn kansimateriaalista. Niiden tuotanto: © levy-yhtiö ja / tai Saara Aalto taustajoukkoineen.
