Helsingin LUX-valofestivaali kannusti lähtemään valokuvaamaan tapahtuman teoksia. Selkeä ja kohtalaisen leuto sää suosi kuvien ottoa ja kaupungilla kävelyä eikä loppiaissunnuntaina ehkä olisi niin paljon ruuhkaakaan. Kuten vastaavissa tapahtumissa aina, saaliiksi saatiin mielenkiintoisia kuvia ja tapasin myös pikku Päivänsäteen.
Matkaan jo käy
Alun perin tapahtumaan ei pitänyt lähteä lainkaan, vaan piti olla työpäivä. Jostain syystä kuitenkin päätin käydä katsastamassa valosysteemit, joten ei kun matkaan vaan lyhyeksi jääneen työpäivän jälkeen. Muitakin oli menossa mukana ja jopa pientä ruuhkaakin saatiin aikaan. Teitä oli suljettu ilman varoitusta ja siksi oli järkevää kurvata parkkitaloon, jossa euron tunti on toki kohtuuhinta. Kadun varteen autoa ei saanut, sillä siellä olivat evakossa tapahtuma-alueen asukkaiden autot. Kadut kun oli kokonaan suljettu, siis myös paikallisilta asukkailta. Vaatiiko valotaiteen katselu tosiaan katujen sulkemisen?
Itsepalvelua
Eläinmuseota vastapäätä odotti ensimmäinen ilmestys. Varsin suurelle valkokankaalle oli heijastettu kuvioita, joita halukkaat saattoivat itse rakennella. Valopöydältä sitten kamera heijasti ne videotykille asianmukaisen vekkulin ohjelmiston höystämänä. Teos jaksoi kiinnostaa, kunnes muunto-ohjelman kaava alkoi toistaa itseään. Idea oli hyvä, mutta hieman enemmän muunnoksia olisi voinut olla tarjolla.
Ajatus siitä, että yleisö saa itse osallistua, on toki mielenkiintoinen. Koskahan Ateneumiin mennessäni käteeni lyödään väripaletti ja todetaan, että nyt on ”Maalaa itse oma Gallen-Gallelasi -viikko”. Elokuvissakaan ei joudu ohjaajaksi, vaan sen homman on hoitanut joku ammattilainen ja voi keskittyä vain nauttimiseen, joskaan tämä ei päde kaikkiin elokuviin. Tässä on sitä kaikkialle tunkevaa nykyajan itsepalvelua, mutta jos vapaaehtoisia vintiöitä löytyy niin mikäpäs siinä. Olisiko sinne voinut viedä oman kuvion tai hahmon, sitä en tiedä?
Valopalloja vai atomipommeja?
Sitten katua pitkin seuraavaan kohteeseen. Sieltä löytyi suuria valopalloja, jotka huojuivat ilmassa asianmukaiseen telineeseen ripustettuina. Taustalla pauhasi englanninkielinen selostus atomipommista. Jos aiheena on atomipommi, silloin sen täytyy olla taidetta, mutta miksi selostus ei ollut suomeksi? Hankin juuri joulukuuseen väriä vaihtavat pallot ja niillä saisi kotiinkin samanlaisen teoksen. Olisihan se toki pienikokoisempi, mutta kun niitä oikein heiluttelisi ja paasaisi atomipommista niin aika lähelle pääsisi.
Olin jo saanut kokea videopelin ja joulukuusen pallot, mitähän jännää seuraavaksi olisi tarjolla? Jalkakäytävä oli Helsingin kadunhoitopartion jäljiltä eli siis todella liukas ja sohjoinen. Varmuuden vuoksi vielä katuvalotkin oli sammutettu eli tarjolla oli tasapainoharjoittelua pimeässä. Ajorata olisi ollut käytössä ja se oli sula, mutta moni ei tätä keksinyt.
Periltä löytyi suuri näyttötaulu, jossa vihreät geometriset kuviot vaihtuivat. Jos värinä on vihreä, joka tuo mieleen ympäristökysymykset, niin silloinhan senkin täytyy olla taidetta! Ainakin tekijä oli miettinyt kuviot itse tykönään ja katsojien ei tarvinnut tällä kertaa niitä askarrella. Sen sijaan taas kerran tuttu kysymys: ”Missä pihvi?” Tähän mennessä katsojan tajunta ei vielä ollut räjähtänyt. Mutta kohta se räjähti…
Päivänsäde
Jostain syystä viereeni ilmestyi nuori nainen ja ajauduin keskusteluun hänen kanssaan.
Nyt mennään sitten kunnolla syrjään aiheesta ja jos haluat pysyä pelkän valotaiteen parissa, hyppää suoraan Kansallismuseon puistikon kuviin. Keskustelu on vain tajunnan virtaa ja sen voi kokea itse kukin miten haluaa, mutta sehän pätee myös valoteoksiin.
Keskustelukumppanini vaikutti niin kiehtovalta persoonalta, että hänen kanssaan oli pakko jäädä juttusille. Ajauduimme keskustelemaan itämaisista uskonnoista ja ennalta näkemisestä. Aihe on kiinnostava ja jopa yllättävän jokapäiväinen, esim. musiikista moni tuntee tämän ilmiön. Miettiessäsi jotain kappaletta hetken kuluttua joku tulee huoneeseen täsmälleen samaa biisiä hyräillen. Päivän hitin ollessa kyseessä asiassa ei ole mitään kummallista, mutta entä jos kyseessä on vanhempi ja harvinaisempi kappale, jota et ole hyräillyt vaan se on soinut korvamatona päässäsi. Myös joku todella muinainen musiikkikappale parin vuosisadan takaa saattaa ilmestyä markkinoille uutena versiona niin, että säveltäjä ei ole koskaan alkuperäistä kuullutkaan.
Aika moni on myös välttänyt onnettomuuden tai muun ikävän tilanteen väistämällä sen etukäteen vaiston varassa. Itselleni on liikenteessä käynyt näin ja tästä on ollut arvaamatonta etua. Kun auto lähtee käsistä ja sitä ohjaakin herra Newton, siinä ehtii miettiä yhtä jos toista. Siksi näistä kiistanalaisista asioista on mielenkiintoista keskustella. Minä lopetin tämän harrastuksen, koska siinä on monelta mennyt järki ja katsoin aiheelliseksi varoittaa häntä ilmiön pimeästä puolesta niitä tutkiessaan. Hän ei sanonut pelkäävänsä, vaan sanoi uskovansa valoon ja pyrkivänsä sitä kohti. Minä viihdyn varjoissa ja hämärässä eli nythän me olimme kuin Päivänsäde ja Menninkäinen, jotka kohtaavat hämärän hetkellä. Aika runollista, mutta muistakaa, tämähän onkin taideartikkeli ja nyt voi vähän irrotella!
Emme enää seuranneet niitä vihreitä itseään toistavia kuvioita näyttötaululla, vaan juttelimme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Itämaisesta filosofiasta, meditaatiosta, Kurosawan elokuvista ja kirjallisuudesta. Niin, ja ihan maallisista ja arkisista nuorten ongelmista, työttömyydestä ja syrjäytymisestä, joihin yhteiskunnan auttajat tarjoavat ratkaisuksi diagnoosin ja pampuloita työpaikan sijaan. Näin nuorista kasvatetaan sosiaalihuollon ”asiakkaita” jo heti aikuisen elämänsä alusta asti. Avun tarpeessa oleva ihminen on taipuvainen kannattamaan puolueita, jotka lupaavat entistä enemmän apua ja tukea. Rahat verotetaan vielä työssä olevilta ihmisiltä ja yrityksiltä, maksukykyä on yhä vähemmän ja työpaikan saanti vaikeutuu entisestään, vaikka oikeasti työpaikka on parasta apua kenelle tahansa.
Siitä onkin aikaa, kun olen tavannut näin älykkään ja sivistyneen nuoren henkilön, hän ikään kuin loi ympärillemme oman valonsa piirin. Nykyisin kuka tahansa tietää ottavansa riskin ryhtyessään juttusille tuntemattoman tyypin kanssa pimeällä kadulla, mutta ehkä hän todellakin vaistosi oikein ja tunsi olonsa turvalliseksi. Totesin, että olisin voinut jatkaa keskustelua hänen kanssaan vaikka koko illan ja hän olisi voinut tehdä itse samoin. Harvinaista herkkua nykyaikana.
Hyvässä keskustelussa on kyse juuri ajatusten vaihdosta, ei inttämisestä ja loukkaantumisesta ja mielensä pahoittamisesta. Siinä täytyy antaa ja silloin myös saa. Keskustelu vaatii myös aikaa ja sitähän ei nykyään kenelläkään ole. Harvoin myös tulee tilaisuuksia jutella täysin tuntemattoman ihmisen kanssa, joka on minua puolta nuorempi ja jonka kanssa ei silti ollut mitään vaikeuksia ymmärtää toisiamme.
Museon puistikossa
Menninkäisen oli kuitenkin aika tallustaa uusiin varjoihin ja seuraavaan kohteeseen. Pieni Päivänsäde jäi taakseni himmentämään näyttötaulun kuvioita valollaan, mikä sinänsä teki teokselle vain hyvää. Joskus käy niin, että kun lähtee hakemaan ennalta jotain kokemusta, saakin sitten jotakin aivan muuta ja se on hienoa!
Kansallismuseolla odottikin uusi ihme. Tarjolla oli museon seinälle voimakkaalla videotykillä heijastettu raina. Se osoittautui tähän asti näkemistäni teoksista mielenkiintoisimmaksi ja näyttävimmäksi perhosineen, matoineen ja väreineen. Nyt oli ihan oikeasti nähty vaivaa.
Samalla oli käymässä selväksi, että en ollut LUX-valonäyttelyssä vaan videofestivaaleilla. Kansallismuseolla on sisäpiha, joka on täyttä joutomaata keskellä kuuminta keskustaa. Nyt tälle pusikolle löytyi edes vähäksi aikaa hyötykäyttöä. Siellä olevat puut estävät teoksen katselua, joten vaati odottelua, että pääsee eturiviin. Raina pyörii siinä tauotta, mutta suurin osa ihmisistä tyytyi puiden takaa tarjoutuvaan elämykseen ja kiirehti vauhdilla seuraavaan elämykseen. Tässä kohteessa olisi kannattanut viipyä pidempäänkin.
Finlandia-talo
Vielä oli aikaa katsastaa Aallon mestariteos, Finlandia-talo. Se on kuin valkokangas, johon on helppo heijastaa mitä tahansa. Aallon aikaan ei ollut tällaista tekniikkaa, joten sitä jäin miettimään, että mitähän Alvar olisi tuumannut talonsa käytöstä tähän tarkoitukseen? Sinivalkoinen värimaailma olisi luultavasti ollut hänenkin mieleensä. Tämäkin oli videoteos. Alvar Aaltoon palaamme tässä julkaisussa myöhemmin omassa jutussaan, joten lisää hänestä tuonnempana.
Musiikkitalo
Aikaa jäi vielä katsastaa Musiikkitalon seinä ja näyttötaululla komeileva pallo, mikä lienee? Itse musiikkitalo näyttää messukeskukselta, jossa voisi järjestää autonäyttelyn. Koko aukio on kai nyt sitten valmis, mutta silti se näyttää keskeneräiseltä. Jokainen aukiota ympäröivä rakennus näyttää siltä, että ne ovat melkein valmiita, mutta vielä pitäisi ottaa rakennustelineet pois ja putsata paikat kuntoon. Helsingistä puuttuu yhtenäinen arkkitehtuuri, kaupunki on siihen liian uusi. Aukio on osoitus siitä, mihin lukemattomat jahkailut, suunnitelmat, tulipalot, komiteat ja virkamiehet pystyvät, kun oikein kovasti yritetään. Sitä tullaan ulkomailta saakka katsomaan ehkä juuri tästä syystä: se on malliesimerkki sanalle ’säätäminen’.
Mitä jäi käteen?
Teoksia olisi ollut lisääkin, mutta kun sattuu paikalle syrjäkujilta, mitään esitettä ei ollut jaossa. Mistä niitä karttoja oikein sai? Osa teoksista jäi näkemättä tästä syystä. Miksi jalkakäytävät ja kulkuväylät olivat petollisen liukkaita, tällaisissa tilaisuuksissa nimenomaan jalkakäytävät ja muut kulkureitit on nuoltava putipuhtaiksi edes muutamaksi päiväksi. Näin jalankulkijakin saa pyöräilijöille kohdennetut etuoikeudet eli kiinteän maan jalkojensa alle vaikka vain muutamana päivänä talvessa. Entä miksi aina, aina pitää jonottaa? Lapset hermostuvat ja ihmiset palelevat. Miksi teokset ovat syrjäkujilla ja vaativat mittavat, ihmisten elämää kiusaavat liikennejärjestelyt, kun Helsingin keskustassa on ryteikköjä ja tuulen pieksemiä tyhjiä aukioita pilvin pimein? Miksi koko festivaali tai karnevaali tai mikä lie näyttely kesti niin lyhyen aikaa? Suomen talvessa säät vaihtelevat ja jo parin viikon kesto antaisi pelivaraa ja huonon sään sattuessa voisi tulla uudestaankin. Minulla kävi tuuri, sillä heti sunnuntain jälkeen oli huomattavasti kehnommat ilmat.
Entä mikä viidestä näkemästäni teoksesta oli paras? Oliko se ”tee-se-itse”-videopeli vai heiluvat joulukuusen pallot vai ehkä vihreitä viivoja järjestelevä näyttötaulu? Oliko paras teos sittenkin Kansallismuseon ryteikössä puiden takaa tiirailtava videoteos vai tuulisen aukion Alvar Aallon Finlandia-talo sinivalkoisin vaihtuvin sävyin?
Ei mikään näistä teknisistä härpäkkeistä
Mieleen jäävin ”teos” oli ihminen. Satunnainen kohtaamiseni pikku Päivänsäteen kanssa ja tuokio, jonka hänen kanssaan keskustelin. Muistan sen vielä pitkään, pidempään kuin yhtään valotaideteosta. Ihminen pystyy yksinään tuottamaan enemmän valoa kuin kaikki videoprojektorit yhteensä. Emme luultavasti koskaan enää kohtaa ja kaiken päälle omaan vielä surkean kasvomuistin. Siksi en tunnistaisi häntä, vaikka sattumalta kohtaisimmekin jossain.
Hänestä kuullaan vielä
Silti olen varma, että kuulen hänestä joskus tulevaisuudessa. Hän kirjoittaa upean romaanin, ohjaa ehkä elokuvan tai saavuttaa jonkin tieteellisen läpimuron. Kun näen uutisen tästä saavutuksesta TV:stä tai luen lehdestä, tapahtuu mystinen asia.
Minä tunnistan hänet välittömästi.
Nyt jatkan tallustamistani varjoissa ja mietin: ”Miks toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa.”
Kiehtovia kohtaamisia kaikille vuonna 2019!
