’Oi Saara Saara…’ lauloi Mikko Alatalo aikoinaan. Nyt Saara on tullut takaisin ja ensimmäinen studioalbumi on viimeinkin ulkona. Samalla artistimme ura kääntyi virallisestikin ammattimaiseksi ja ovet amatöörikisoihin sulkeutuvat. Tuoko lisäraha ja kovat tuottajat tarvittavan buustin? Entä Euroviisujen tulos, onko se levyn menestykselle uhka vai mahdollisuus? Ja ennen kaikkea: kuinka käy Saaralta rock’n’roll? Nyt on tiedossa Saara-juttua oikein kunnolla, joten ota kuppi kahvia tai jotain muuta mukavaa, sillä levyarvion jälkeen on vielä ekstrajuttu Helsingin pride-kulkueesta, jossa Saara oli mukana.
Hieman pohjatyötä
Saaran aiemmat indie-levyt ovat olleet taiteellisia ja kokeilevia. Suurelle yleisölle levyt ovat saattaneet jäädä vähän vieraiksi ja niitä on myös vaivannut hienoinen lajityyppien sekavuus. Pienin resurssein levyä on haasteellista saada radiosoittoon, ellei ole kavereita. Niitä Saaralla ilmeisesti ei ole ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mikä tarkoittaa, että markkinoinnin eteen on joutunut tekemään paljon töitä. Mistä löytää siihen aikaa, kun tekee kaiken itse? Nykyään ongelmana on myös myyntipaikkojen väheneminen, joka toki koettelee myös studiolevyjä. Tuotetta on vaikea ostaa, jos sitä ei mistään saa. Moni myös striimaa levyn netistä, eikä siitä artisti paljon nettoa. Ja saahan levyä kuunnella ihan ilmaiseksikin, jos tyytyy huonoon äänenlaatuun.
Uudella levyllään musiikillinen kameleontti Saara kikkailee discomusiikin saralla, mikä on melkoinen tyylin muutos. Kuulijakunnan pitäisi ainakin olla laajempi kuin vaihtelevia tyylisuuntia edustaneilla omakustanteilla. Lisää pontta tulee tutuista euroviisubiiseistä tai ainakin niitä tuottaneista osaavista hittinikkareista. Kun käyttöön on saatu ison yhtiön, Warner Music Finlandin, resurssit ja ne yhdistetään Saaran taitoihin, peruspaketin luulisi toimivan. Samalla myös paineet ovat aivan toista luokkaa kuin indie-levyillä.
Ammattilaisena kyyti on kylmempää
Kun kirjoitin Saarasta viimeksi, myönnän, että annoin ehkä vähän tasoitusta omakustanteelle. Se ei ole oikein muita artisteja kohtaan, sillä käytän elämästäni tasan samat minuutit niin omakustanteen kuin levy-yhtiönkin tuottaman levyn kuunteluun. Nyt kuitenkin painitaan ammattilaissarjassa, joten Saaralle on luvassa kylmempää kyytiä. Sitä viilentää entisestään Euroviisujen tulos ja onhan Saara itsekin mielletty viileähköksi artistiksi. Mikäs sen paremmin sopisikaan kesähelteisiin?
Kansitaide kohdallaan
Kun resurssit ovat suuremmat, kanneltakin saa odottaa parempaa. Tässä on levypomoille haastetta, sillä Saaran levyissä on aiemminkin ollut hyvät kannet. Levyn kannessa amatöörin resursseilla voi päästä kaupallisia tuotoksia parempiin tuloksiin pikkurahallakin, jos omaa hyvän tyylitajun. Iso raha näkyy ja nyt on onnistuttu hyvin. Painotyö ja paperi ovat erittäin hyviä ja matta uv-lakka kruunaa kaiken. Se antaa kansille hienostuneen säväyksen, mutta ei kiillä silmiä särkevästi haitaten katselua. Heti myös näkee mille markkinoille levy on suunnattu, päälikannessa on Iso-Britannian lipun värit.
Karkkimainen värimaailma on erilainen joka aukeamalla eli kukin biisi saa oman värityksensä ja myös laulujen sanat ovat mukana. Saara tykkää pukeutua varsin persoonallisesti. Ehkä levysedät ovat tässä saaneet Saaraa opastettua, ainakin tulos on onnistunut, sillä asut eivät lyö silmille. Saarasta on tainnut tulla aikuinen, hän luottaa enemmän musiikkiin jättäen rekvisiitan sivummalle ja tästä hän saa lisäpisteitä.
Pieni ongelmakin löytyy. Sanoituksen kirjasin on hiukan vaikealukuinen eikä kappaleen tekijöistä saa selvää kirkkaan väritaustan päältä. Karkkisen värimaailman kantajaksi Saara sopii hyvin, joten siinä ei ole ongelmaa. Pienistä tekstityspuutteistaan huolimatta parhaita levyn kansia, joita olen koskaan nähnyt! Moni nuorempi ostaja ei välttämättä edes tiedä, mitä on levynkansitaide, joten tässä siitä laadukas esimerkki. Tämä on juuri sitä oheista jota saa, kun ostaa oikean levyn.
Levy soimaan ja ruotimaan
43 minuuttia 34 sekuntia. Nämä vaatimattomat numerot soitin näytössään esittää. Kannen kirjasinvalinnat ovat helposti anteeksiannettavissa, mutta pitkään odotetun levyn pituudeksi tämä on melkoisen lyhyt ja raitojakin on vain 13. Levyliikkeestä kotiin tullut ostaja, joka on pulittanut levystä juuri parikymppiä tuntee itsensä hiukan hämmentyneeksi. Sisällön on parasta olla nyt timanttia!
Raita raidalta
Levy alkaa Euroviisuista tutulla Monsterilla. Olosuhteet ovat mitä ovat ja levy pitää tällä aloittaa, vaikka kappale onkin saanut hiukan siipeensä. Se on silti aivan toimiva, joten miksi se ei menestynyt Euroviisuissa? Se oli epäilemättä varsin tavallinen ja se pistettiin kisoihin väkisin punnertamalla. Alkuperäinen show oli kehnonpuoleinen ja sitä piti lennossa muuttaa, mutta uusi esitys ei enää tukenut kappaletta.
Ei tukenut yleisökään ja takkiin tuli. Syy ei kuitenkaan ole Saaran vaan alisuorittavan Ylen tuotantokoneiston (vrt. X-Factor). Ylen taidot loppuivat kesken.
Toinen raita Hän on terävämpää biittiä. En aluksi pitänyt siitä, joten tällainen tilanne vaatii lisäkuuntelua. Kävi niin kuin yleensäkin, biisi paranee vanhetessaan. Kova, terävä kappale sopii Saaralle. Kuoro lyö silti liikaa läpi, sen pitäisi olla taustakuoro. Biisi on lyhyt kuten edellinenkin.
Sitten tulee ensimmäinen ylläri Dance! Toimii loistavan hyvin! Ilmeisesti Whitney Houston on kuunneltu huolella ja tämä on sitä vanhaa kunnon Taunus-soundia. Kyseinen saksalainen miksaustapa on yleinen pop-musiikin pohja. Alla bassot ja hyvä rumpukomppi. Solisti ja syntikat hoitelevat keskialueet. Päälle ylivoimakas diskantti, se on kunnon Taunusta! (Kyseisellä nimityksellä ei ole mitään tekemistä Fordin samannimisen kehnomaineisen automallin kanssa.) Tämä kappale voisi silti hyvin olla tehty vaikka 90-luvulla eli hyvä, mutta ehkä hiukan vanhanaikainen. Näitä mahtuu tusinaan paljon enemmän kuin 13. Toisaalta tulee mahtumaan jatkossakin eli kelpaa kyllä.
Queens johdattaa meidät jälleen euroviisutunnelmiin. Ylen höyryveturin puolikkaan (Yle tekee asiat aina puoliväliin) kanssa keekoileva Saara veti sen shown hyvin. Tämäkin olisi ollut Monsteria parempi edustusbiisi ja esityskin olisi ollut kuosissa, siis jos lavalle olisi saatu kokonainen veturi eikä pelkkä pannu! Biisi on ok, mutta kuten huomataan, Euroviisut painavat kyllä levyllä, toista ei ole ilman toista.
Half a Heart jatkaa tasaista ja ehkä hivenen varman päälle tehtyä kokonaisuutta. Tässä vaiheessa levyä kuulija kysyy kuuluisan kysymyksen: ”Missä pihvi?” Biitti on jälleen ok, mutta kappale jää lyhyeksi, enkä ole kuullut vielä yhtään kunnollista instrumentaaliväliosaa.
Dance Like Nobody’s Watching on ominta Saaraa, tiedättehän, sieltä kotistudiosta tuttua. Mutta jumalaisen hyvää! Tämän Saara vaan taitaa niin tautisen hyvin, ei mitään huomauttamista ja kaikki toimii! Ennen kaikkea kappale on kaunis. Kate Bush lienee ollut mielessä tätä tehdessä ja laulutaidoissa Saara yltää esikuvan tasolle heittämällä. Pakollinen slovari on lusittu ja siirrymme…
Sireenien ihmeelliseen maailmaan. Levyn tempo on muuttunut kuin varkain, nyt tulee tasaisempaa tykitystä mahtipontisilla ja muhkeilla soundeilla. Hieman käväistään jopa äänipuuron puolella, mutta pop-musiikissa menköön. Saara on täyden dynamiikan ystävä ja vältti äänipuuron tähän biisiin asti, siksi ilmiö särähtää korvaan. Rytmi tempaa armotta mukaansa, ei voi mitään, väkisinkin nupit kääntyy kaakkoon ja taloyhtiön patterit alkaa naputtaa. Ehkä levyn paras raita, svengaa kuin hirvi! Mutta lyhyenlännäksi jää tämäkin. Miksi kappaleet ovat niin lyhyitä, kun ne ovat niin hyviä? Melkein puolet levystä on tyhjillään ihan turhaan.
Mutta oliko äskeinen sittenkään se paras raita? Don’t Deny Our Love osoittaa, miltä oikea ja kokonainen höyryjuna tuntuu. Biitti jyskyttää päälle aina vaan ja jyrää karjapuskurillaan Ylen ja monsterit ojaan. Hitto mitä tykyttävää biittiä, kipinät vaan iskevät kiskoihin! Mistään palvelukodista ei löydy niin seniiliä ukkoa, etteikö nuortuisi tätä kuunnellessaan. Tämähän ei olekaan pelkkää Taunusta, päälle on kuorrutettu ruotsalaista makeaa purkkaa ja järjettömän hyvin tuloksin! Taunus on tuotu 2000-luvulle ja erittäin onnistuneesti.
Eikä lopu silloin vauhti, kun hihna joskus päälle jää. My Touch jatkaa samalla kansainvälisellä huipputasolla, johon levyn jälkipuolisko jo on ehtinyt totuttaa. Tukevaa ja hirvittävän tarttuvaa biittiä tulee koko ajan. Tässä biisissä jokainen palikka on kohdallaan. Nyt löytyy se instrumentaaliosuuskin, jota olen kaipaillut. Tempo vaihtelee hyvässä tasapainossa. Onko tämä se levyn kovin raita? Kyllä on, tämä on levyn paras raita, tämä on täydellinen!
Nyt tulee sitä pihviäkin. Pienilläkin voimavaroilla Saara on aiemmin saanut ihmeitä aikaan ja nyt kun pikkurahasta ei ole ollut puutetta, Saara ulosmittaa resursseista kaiken minkä irti saa. Ison yhtiön tuki ja kovat, kokeneet tuottajat tuovat levyyn ammattimaisen, ei, vaan kovan luokan ammattilaisen tunnun. Kukaan ei viime kädessä kuuntele levy-yhtiötä tai tuottajia, mutta tietämättään kuuntelee kuitenkin, ja hyvältä kuulostaa!
Sitten päästään kävelemään nauloilla tai piikeillä, ihan kuinka vaan. Saara pystyy siihen kuin musiikin fakiiri ja viihtyy piikkimatollakin hyvin. Walking on Nails painottaa melodiaa enemmän ja se toimii mainiosti. Nyt on käynyt selväksi, että levyn jälkipuolisko on selvästi alkua parempi. Levy on oikeastaan kehityskertomus matkasta kansainväliselle huipulle. Aluksi vähän haetaan suuntaa ja säädellään ja koko ajan päästään lähemmäs tavoiteltua huippua. On kuin Saara saisi Taunuksensa bensiiniin lisäainetta nimeltä Warner ja voi sen avulla laittaa ohitusvaihteen silmään. Saara painaa kaasun pohjaan ja levyn puolivälistä lähtien myös pitää sen siellä.
Sitten tulee jälleen euroviisuehdokas. Domino olisi kolmesta tarjolla olleesta kappaleesta ollut kisoihin paras. Luokattoman UMK-ohjelman (jossa Yle-boikotin johdosta soitettiin muinaista oheismusiikkia) kokokohtia oli Saaran pyöriminen pää alaspäin. Se todisti, että Saara pystyy laulamaan voimalla ja puhtaasti jopa ylösalaisin. Mel C ei pystynyt vastaavaan edes pää ylöspäin. Tämä Dominosta, laadukas ja tarttuva biisi, jolla ei ole edustuskappaleen taakkaa.
Levyn nimikkobiisi Wild Wild Wonderland tuo mieleen Saaran esikuvat eli ”Maustetytöt”. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta kun on saanut kuulla muutaman tajuttoman hyvän ja omintakeisen raidan, tämä ei enää samalla tavalla säväytä. Kuka keksi levylle tämän aika tavanomaisen nimen, jolle oli sitten sävellettävä nimikkobiisi? Silti hauska ja rento kappale, jolle kyllä löytyy omat känsäiset kannattajansa.
Viimeisenä on bonusraita No fear. Jos levyllä on vain 13 raitaa ja pituutta vähän yli 40 minuuttia, tämä ei ole mikään bonusraita! Lohdutusraita on ehkä kuvaavampi nimi: kun nyt menit levyn ostamaan, niin pannaan vielä kerta kiellon päälle. Tuhtia tavaraa on kuitenkin taas luvassa ja päästiin sinne ohituskaistallekin jälleen takaisin. Levyn loppua kohden on saatu mukaan kaikki kevyen musiikin hyvät elementit. Tempon vaihtelut, solistille tilaa kikkailuun ja tuhdit soundit. Basso-osasto on myös kunnossa ja ne menevät joskus niin alas, etteivät kaikki niitä kotivehkeillään kuule, diskossa mouraisee vatsanpohjaa varmasti. Koko paketti on hyvässä tasapainossa, mutta harmillisen lyhyen aikaa.
Missä loopit ja instrumentaaliosuudet?
Kun tehdään iskelmä- tai pop-levyä, riittää yleensä kahden asian huomioiminen, radiosoiton ja kotikuuntelun. Vaikka tanssimusiikki kuulostaa yksinkertaiselta, siinä tulisi ottaa huomioon kolmaskin asia, nimittäin tiskijukat. Nyt on jäänyt vähälle huomiolle oleellinen diskomusiikin osa, instrumentaaliosuudet, loopeista puhumattakaan (looppi on jokin kappaleen väliosa, joka toistuu koko ajan samana).
Näillä osioilla on tarkoituksensa diskossa. Yleisö saa hetken keskittyä toisiinsa, asianomaisten stimulanttien avulla, eikä tarvitse seurata biisiä. Toinen tärkeä asia on helpottaa DJ:n työtä. Pitkän instrumentaaliosuuden avulla on mukavaa vaihtaa kappaleesta toiseen. Nyt tiskijukka joutuu looppaamaan itse ja siitä kaikki tinnittävät vintiömme eivät ehkä pidä eli nämä väliosat ovat tavallaan hyvää palvelua.
Kiirettä pitää
Biisit ovat myös vähän lyhyitä diskoon, jossa kappale voi huoletta olla jopa ylipitkä. Radiojuontajat eivät asiasta perusta ja kun biiseissä on lyhyet introt, radiosoitto on kuosissa muutenkin. Kotikuuntelussa asialla ei ole merkitystä, mutta hyvän biisin kohdalla olisi mukavaa, jos se kestäisi vähän pidempään. Nämä asiat lienevät Saaralle vieraita ja saa ollakin. Tuottajatiimin kuuluu tietää, kenelle levy on suunnattu. Nyt alkaa tuntua, että radioon ja humppalavoille! Tämä ei mene artistin piikkiin, mutta ei poista ongelmaa. Levyltä paistaa kiire, mutta mihin tässä oli kiire, saada levy loppumaan ennen aikojaan? No, siinä on onnistuttu, vaikka olisin kuunnellut mielelläni lisääkin.
Riittävätkö nämä rahkeet?
Mietitäänpä vähän, onko tällä levyllä asiaa Katy Perryn, Sian, Lady Gagan tai Kylie Minoguen rinnalle? Levyllä on tuttua viileää Saaraa, yrittämistä ja teknistä täydellisyyttä. Nyt on koitettu saada mukaan vähän hauskuutta, rentoutta ja välittömyyttäkin ja siinä on onnistuttu. Pauketta piisaa ja kovat tuottajat jyräävät (toki hyvin), mutta välillä artisti unohtuu tohinan alle. Toisaalta tällaisilla viileähköillä ylituotetuilla levyillä on ennenkin noustu kansainväliseen maineeseen. Hyvä esimerkki on jääkylmä Madonna, johon verrattuna Saara on kuuma kuin öljypatteri. Madonna on viileydestään huolimatta huikean menestynyt ja kaikki tämä vain yhdellä vaivaisella oktaavilla!
Saaralla on enemmän oktaaveja, mutta vähemmän kansainvälistä tunnettavuutta. Hän on toki pidetty Englannissa ja tunnettu Suomessa, mutta pitkään saatiin odottaa uutta musiikkia. Saaran Taunus on Warnerilla viritetty huippuunsa, mutta siinä on kehno selkänoja. Saaralle ei ole kasvanut omaa yleisöä, joka olisi varttunut yhdessä hänen kanssaan. Nyt kolmekymppinen artisti luo fanikuntaa vähän yli 15-vuotiaiden ja parikymppisten joukosta. Tulee olemaan haasteellista, mutta toivottavasti onnistuu.
Minne jäi loppukiri?
Lähtökohdat olivat tiedossa jo etukäteen ja levyä tehtäessä ei ole riskejä otettu. Spekuloitiin, että duetot Sian tai Adam Lambertin kanssa olisivat mahdollisia, mutta niitä ei järjestynyt. Luulisi isolla rahalla tulevan pidempi levy ja tiskijukille pari pidennettyä versiota, kun tilaakin olisi ollut. Ja myös suomalaisia olisi voinut kosiskella parilla suomenkielisellä ihan oikealla bonusraidalla, jotka ulkomailla olisivat vain lisänneet eksotiikkaa. Saaran kielitaito meni muutenkin levyllä hukkaan, ehkä siksi että hän sai ranskankielisellä kappaleellaan tuomarit kimppuunsa X-Factorissa. Nyt hassattiin kunnon yllätyksen paikka. Tämä on äänilevy, ei X-Factor tai Euroviisut, joten nyt olisi voitu tehdä mitä lystää! Levy on kyllä hienosti tehty, siinä on monta mukavaa ja kuunneltavaa raitaa. Kyseessä on hiottu, tiivis ja kova paketti, mutta jotenkin se viimeinen rutistus jäi kiireessä puuttumaan.
Viisut painaa, mutta myynti vetää
Euroviisutaakka ei sekään näytä helpolla unohtuvan. Saara pääsi kilpailuun suoraan ohituskaistalta, jopa Monster-biisikin sai ohituskaistan ja muut muusikot jäivät nuolemaan näppejään. Ylen alisuorittaminen Euroviisuissa oli tosiasia, sillä monet levyn raidat todistavat, että valinnanvaraa olisi ollut kisoihin lähetettäväksi. Ulkomailla Euroviisuihin osallistuminen on toki aina plussaa, harva pääsee niihin edes esiintymään ja loppupeleissä tulos lienee sivuseikka. Levyn myynti on kuitenkin lähtenyt hyvin käyntiin; se on ollut listoilla kakkosena ja viidentenä eli fanit palkitsevat lompakoillaan. Levy-yhtiöltä oli oiva veto pakata levy pahvilevyllä varustettuun pussiin, joka mahdollistaa sen myymisen myös markettien lehtihyllyissä.
Miksi radio on hiljaa?
Albumin biisejä ei näy radion kuumimpien hittien soittolistoilla, ei edes Ylen kanavilla. Kun Yle on käyttänyt artistin, hänet jätetään ilman tukea ja kaikki tietävät sen. Jonkin aikaa voi ymmärtää, että radiojuontajat ja muusikot ovat symbioosissa boikotissaan, silti Euroviisut kuuluvat jo menneisyyteen. Hei, nyt on jo kesä! Jos tekee mieli boikotoida, niin ensi vuonna voi sitten näyttää, kenellä vielä kantti kestää. Ylelle tekisi hyvää, kun se joutuisi pistämään tuleviin Euroviisuihin kisapaikan mukaiseen ’sotilasleiriin’ oman talon lurittajan. Sellaisen, joka kävi pienenä muskaria, jolla on oma kypärä ja hyttysen itsesuojeluvaisto. Saaran voisi jo jättää rauhaan ja pistää levyn pyörimään radiokanavilla, sillä se on mainio ja ansaitsee kuulijansa. Levy-yhtiön on myös tehtävä ammattimaista työtä tukeakseen Saaraa eri medioissa ja myös hoitaakseen biisien buffauksen julkisuuteen.
Tulos, jota ei tarvitse hävetä
Kyllä tämä kaikesta huolimatta on oikeasti erinomainen levy, todennäköisesti paras suomalainen englanninkielinen pop-levy tänä vuonna. Sitä rasittaa varman päälle pelaaminen ja muutamat pikkujutut (jos se on oikeasti ajateltu yökerhoon). Silti tässä ei ole mitään varsinaista vikaa. Saara teki mukavan discopläjäyksen ja se antaa mahdollisuudet etsiä tästä musiikkilajista oma tyyli. Mutta nyt se tyyli täytyy löytää, maailma kun on pullollaan artisteja. Ehkä Sian musiikkia pitäisi kuunnella lisää? Vai voisiko kevyt tekno, vaikkapa Kate Ryanin tyylinen toimia? Tällä levyllä Saara sai jo Taunuksensa 2000-luvulle, seuraavaksi se on saatava 2020-luvulle.
Hienosti äänitetty
Levy on myös erinomaisesti äänitetty ja miksattu, vaikka kultakorva löytää aina jotain pientä motkotettavaa. Saaran laatutietoisuus jo omakustanteillakin, ja siihen päälle suuri, osaava porukka parempine tekniikoineen, ovat yhteistyössä tuottaneet luultavasti yhden parhaiten äänitetyistä pop-levyistä Suomessa. Kaikki kuuluu puhtaasti, kirkkaasti ja kiitettävän laajalla dynamiikalla. Olen kuullut levyn Saaran pride-kuorma-auton lavalta ulkona, autossa huonoista stereoista ja mielestäni kohtuullisen hyvillä kotilaitteilla. Balanssi pysyy aina kohdallaan, solistin ja taustan välinen tasapaino on mitoitettu partaterällä! Moni levy soi hyvin vain sille suunnitelluissa olosuhteissa, mutta tämä levy soi hyvin kaikissa olosuhteissa. Alabasterikorva kiittää.
Kova levy saa kovat tähdet
Saara saa tällä kertaa ”vain” ☆☆☆☆+ ja se ei ole tämän tasoiselle ja studion tukemalle artistille niin hyvin kun olisi voinut olla. Varsinkin kun ottaa huomioon, että levy todella viihtyy soittimessa ja kestää kuuntelua kerta toisensa jälkeen ja vain paranee vanhetessaan. Painotan vielä, että nämä ovat oikeita ”kovia” tähtiä, papukaijamerkkiä ei nyt tarvita. Mielenkiintoinen juttu on silti se, että Saara ylsi käytännössä samaan omakustannelevyllä, joka oli pidempikin. Näistä kahdesta levystä tämä on kyllä selkeästi parempi, tosin myös ihan eri tyylinen, ja 5 tähteä olisi tullut vain muutamalla lisäraidalla.
Tästä on hyvä jatkaa
Saaralle – musiikin moniottelijalle ja eri tyylilajien taitajalle – tämä levy on päähineeseen komea sulka ja se istuu siellä hyvin. Saaralla on erinomaiset mahdollisuudet jatkaa tätä musiikin tyylisuuntaa halutessaan ja minusta hänen kannattaisi. Paljon on kiinni siitä, kuinka tämän levyn kanssa käy ja toivottavasti käy hyvin. Jos tällainen musa vähänkin kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti hankkimaan tämän levyn Saara-kokoelmasi täydennykseksi!
Sitäpaitsi Saara on meidän oma Saara, eikä kaikilla ole sellaista!
Sinä jatkat…
EPILOGI: Sekunti Saaran kanssa
Saara Aaltoa on käsitelty tässä julkaisussa korostuneen paljon. Se johtuu ensisijaisesti ajoituksesta, hän on sattumalta ollut paljon pinnalla julkaisumme käynnistymisen jälkeen. Tässä tulee Saaraa vielä tujaus lisää ja nyt voi vetää vähän överiksikin. Meillä on täällä sellainen pyrkimys, että käytettäisiin mahdollisimman paljon itse kuvattua kuvamateriaalia. Tämän jutun yhteydessä luulimme, että nyt on tyytyminen vain promokuviin, jotka ovat toki hienoja, mutta samoja kaikille.
Nyt kävikin tuuri, sillä Saara olisi mukana omalla kuorma-autollaan pridekulkueessa, joten saisin tapettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Näkisin Saaran ja samalla myös pridekulkueen, kun en ole ennen sellaista nähnyt eli sinnepä siis. Porukkaa oli valtavasti, joten kulkue eteni paljon ennakoitua hitaammin.
Saaraa tänne tultiin katsomaan, joten tämä ei ole pridejuttu, mutta jos näin suositusta tilaisuudesta on kyse, niihin autoihin olisi pitänyt panostaa. Nyt oli vaan eri yrityksissä kysytty, kuka haluaa pitää hauskaa firman piikkiin ja panderolli laidan yli, ei muuta. Oikeasti pitäisi olla tasainen reitti ja kunnon esiintymislavetit, joihin saisi jokaiselle poppoolle komeat viritykset. Nyt homma näytti lähinnä penkkariajeluilta. Epäilemättä meille on kehittymässä paraatikulttuuri, mutta toki sen oppiminen vie aikaa.
Saaran & tiimin auto saapuu
Kun Saaran auto oli vuorostaan saapumassa paikalle, sen huomasi jo kaukaa kuormurin takana vellovasta ihmisjoukosta ja tietenkin hyvästä musiikista.
Ei voinut kuin ihmetellä Saaran turnauskestävyyttä, hän jaksoi vilkuttaa ja jammailla uuden levynsä musiikin tahdissa tauotta.
Mainittavaa on sekin, ettei musaa tarvinnut luukuttaa kipurajoille, kuten jotkut muut tekivät, ja silti kaikki kuului hienosti. Maltillinen äänenvoimakkuus kertoo paljon levyn äänityksen tasosta, hyvin miksattua levyä ei tarvitse huudattaa.
Saara jaksaa ja jaksaa
Aiemmasta indie-levystä kirjoittaessani totesin Saaran tulevan kuin huoneeseen henkilökohtaisesti esiintymään ja harva pystyy tähän intensiteettiin. Nyt sain huomata tämän pitävän paikkaansa, sillä kuorma-auton lavaltakin Saara pystyi luomaan suoran katsekontaktin ja vilkuttamaan henkilökohtaisesti ainakin suunnilleen samassa paikassa oleville katsojille. Hän teki sen tuhansille ihmisille ilman mitään diivailua tai pönötystä, aina uudelleen ja uudelleen, kilometri toisensa perään.
Auton lavalla sai seistä monta tuntia ja koko ajan oli oltava iloinen ja läsnä. Se oli varmasti raskasta, mutta silti mistään ei huomannut, että Saara oli töissä, hänellä näytti olevan oikeasti hauskaa.
Saara saattoi jopa huomata, että sama kaveri seuraa autoa lopun matkaa aina päätepisteeseen asti, mutta toivottavasti ei luullut stalkkeriksi :)
Korttelikadulla aurinko paistaa vain poikkikatujen kohdalla, siinä on siis parhaat valot ja siellä on oltava valmiudessa jo etukäteen. Yleensä inhoan odottamista, mutta nyt jaksoin jopa sitäkin.
Ainakin kerran hänen huomionsa kohdistui minuun ja sain hienon kuvan palkakseni. Aikuiseenkin tekee vaikutuksen, kun tähti suo hänelle yhdenkin silmänräpäyksen, turha väittää muuta.
Tauko paikallaan
Auto pysähtyi päätepisteeseen ja Saara katosi paikalta vauhdikkaasti. Show oli hänen osaltaan ohi. Lähdin kävelemään autolleni päin tyhjää puistokatua pitkin, kun kaikki muut menivät sinne Kaivarin pridejuhlaan. Mutta kappas vaan, siinähän se Saara oli vaihtamassa mukavimpiin kenkiin puolisonsa ja jonkun kaverinsa kanssa. Kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, eihän sillä suunnalla ketään ollutkaan. Napsaisin vielä oheisen kuvan ja sain palkaksi vilkutuksen hymyn kera. En viitsinyt jäädä kyselemään kuulumisia, vaikka Saara olisi ehkä siihen suostunutkin, hän oli verryttelykävelynsä ja lepohetkensä varmasti ansainnut.
Luonnossa Saara on aivan hirmuisen pieni, itse olen varmasti ainakin 30 cm häntä pidempi ja painan varmasti saman kuin Saara ja Meri yhteensä. Silti Saaran henkinen koko ja läsnäolo on valtava; joillain ihmisillä vain on ’se jokin’, karisma, aura tai mikä lie. Sen saa syntyessään, sitä ei voi harjoitella ja suurin osa meistä ei sitä saa. Jos Saara ottaisi karvatakistaan yhden karvan ja sipaisisi meikäläistä sillä, äijä tarvitsi pikaisesti kunnallisen tehohoidon palveluksia, niin järisyttävä ihminen hän on.
Kirjoitin myös, että Saara Aalto on tähti, mutta olin väärässä. Hän on supertähti, kuten Adam Lambertkin sanoi heidän X-Factor-duettonsa jälkeen. Siihen ei ole nokankoputtamista.
Juttua muutettu 29.6.2019
On mukava huomata, että tässäkin artikkelissa hyväksi arvioitu kappale, Dance Like Nobody’s Watching, on valittu Lontoon vuoden 2019 Pride-tapahtuman viralliseksi biisiksi. Saara Aalto pääsee esittämään kappaleen sekä Lontoo Priden gaalaillallisella että Trafalgar Squaren päätapahtumassa 6. heinäkuuta. Tämä on ensimmäinen kerta Lontoo Priden historiassa, kun sama artisti esiintyy kummassakin tapahtumassa ja varmasti ensimmäinen kerta kun suomalainen tekee tämän!
Hyvä Saara!
© Teksti ja havainnekuva kannesta sekä pridekuvat: Pauli Kinnunen / Loput kuvat: Warner PRESS ja Saara Aalto INSTAGRAM / Tiedossa olevat kuvaajat: Ville Paul Paasimaa ja Ian Mc Manus.
